Havainnointi
on mielletty tieteellisen tutkimuksen aineistonkeruumenetelmäksi, mutta ilman
tieteen sitovia normeja sitä voidaan monipuolisesti hyödyntää työelämän,
oppimisympäristöjen tai jopa yksilöiden kehittämisessä. Olennaisinta
havaintojen hyödynnettävyydessä on aito kiinnostus havainnoitavaa asiaa tai
ilmiötä kohtaan sekä havaintojen avoin pohtiminen yhdessä vertaisten kanssa.
Kirjoittajat:
Tiina Koivuniemi ja Sari Suominen
Havainnointia tieteessä ja arjessa
Havainnointi
eli observointi on tieteellinen aineistonkeruumenetelmä, jota hyödynnetään
erityisesti laadullisissa tutkimuksissa. Yleensä havainnointia suositellaan
käytettäväksi, kun tutkimuksen kohteena olevasta asiasta tai ilmiöstä tiedetään
hyvin vähän, mutta sitä voidaan myös suunnitelmallisesti toteuttaa jo entuudestaan
tutusta kohteesta. Havainnointiin voidaan käyttää kaikkia aisteja ja näin ollen
havainnoitavasta voidaan verbaalisen ilmaisun lisäksi havainnoida kehonkieltä,
ilmeitä ja liikehdintää, mikäli havainnointi kohdistuu ihmisiin.
Havainnointitilanteessa ympäristö on yhtä lailla havainnoinnin kohteena. Havainnoimalla
saadaan siis kerättyä kohteesta monipuolista tietoa. Tieteellisenä
tutkimusmenetelmänä havainnointia suoritetaan systemaattisesti ja
kontrolloidusti. Tutkijan on havainnoitava ja tehtävä tulkintoja mahdollisimman
objektiivisesti. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 93; Vilkka 2006, 9, 38; Tuomi
2007, 19.)
Voidaan
sanoa, että havainnointi on osa jokaisen ihmisen arkipäivää. Teemme
tiedostamattomia havaintoja jatkuvasti ja annamme niille omien arvojemme ja
aikaisempien kokemustemme määrittämiä merkityksiä (Vilkka 2006, 8). Jokainen
meistä osaa siis teoriassa havainnoida ja etenkin kiinnostavat kohteet
kiinnittävät huomiota ja aktivoivat pohdintaa. Parhaimmillaan havainnointi
lähtee sisäisestä motivaatiosta, jolloin ihminen kokee saavansa havainnoinnista
itselleen vastinetta. Myös havainnoinnin kohteen kiinnostavuus edistää
havainnoista saatavien oivallusten määrää. Havainnointia voidaan suorittaa
jäsennellysti ja siihen voidaan motivoida ulkopuolelta, mutta osa oivalluksista
saattaa tässä tilanteessa kiinnostuksen puutteen johdosta jäädä syntymättä.
(Lonka 2015, 169.)
Havainnointia käytännön työelämässä
Havainnointia
voidaan hyödyntää myös käytännönläheisempänä menetelmänä, jolloin tieteellisen
tutkimuksen vaatimuksia ei tarvitse tarkkaan noudattaa. Lahden ammattikorkeakoulu
aloitti vuonna 2017 Työelämäsafari-nimisen hankkeen, jossa havainnointi oli
suuressa roolissa. Hankkeen ideana oli pääasiassa edistää Päijät-Hämeen alueen
pienten ja keskisuurten yritysten työhyvinvointia oman alan ulkopuolelta
löytyvillä ratkaisuilla. Hankkeessa toteutettiin kolme niin kutsuttua
safarikiertuetta, joille osallistuneet, eri toimialoja edustaneet yritykset
vierailivat vuoron perään toistensa luona ja havainnoimalla sekä
vertaisryhmissä keskustelemalla etsivät ratkaisuja työhyvinvoinnin
kehittämiseen. (Lahden ammattikorkeakoulu 2019.)
Havainnointia
pohjustettiin Työelämäsafarin osallistujille hieman ennen yritysvierailuja,
mutta menetelmän tieteellisiin edellytyksiin ei pureuduttu. Havainnointi oli
melko vapaamuotoista ja ainoana työkaluna käytettiin Mankan ja Mankan (2016,
120) kehittämää työhyvinvoinnin tikkataulumallia, jonka pohjalta havainnoijat
pystyivät pohtimaan työhyvinvoinnin eri osa-alueita.
Kuten
Koivuniemen (2019) YAMK-opinnäytetyöstä käy ilmi, osallistujat saivat ja
toteuttivat konkreettisia ideoita työhyvinvoinnin kehittämiseen jo
safarikiertueiden aikana. Omien kokemusten vertailu yrityksissä havaittuihin
asioihin toi keskusteluihin erilaisia näkökulmia ja osallistujien kiinnostus
toistensa yrityksiä ja ajatuksia kohtaan loi innostavan ja avoimen ilmapiirin. Osallistujien
motivaatio työhyvinvoinnin kehittämiseen mahdollisti hyvät lähtökohdat
havainnoinnille. Havainnoinnin ei siis tarvitse olla tieteellisellä
tarkkuudella suoritettua tutkimusta johtaakseen tuloksiin, vaan myös subjektiivista
havainnointia voidaan hyödyntää etenkin kehittämistehtävissä.
Havainnointia ammattikorkeakouluissa
Ammattikorkeakoululakiin
(14.11.2014/932) on kirjattu ammattikorkeakoulujen tehtävä muun muassa
työelämään ja sen kehittämisen vaatimuksiin perustuvana koulutuksena. Lisäksi
tehtävää suorittaessa AMK:n tulee olla etenkin omalla alueellaan yhteistyössä
työelämän kanssa. Oppilaitoksilla ja niiden opiskelijoilla on monenlaisia
mahdollisuuksia hyödyntää havainnointia yritysyhteistyössä suoritettavissa opinnoissa,
mutta myös esimerkiksi oppimisympäristöjen kehittämisessä.
Oppimisympäristöt
voivat tukea oppimista niin fyysisellä, virtuaalisella kuin sosiaalisella
ulottuvuudella. Oppimisympäristöä tulisi suunnitella osallistavalla prosessilla
ja koska tilat ovat käyttäjiään varten, käyttäjät ovat prosessiin myös parhaita
suunnittelijoita. Kehittämiseen löytyvä motivaatio kumpuaa ennen kaikkea sen
myötä saatavasta hyödystä kehittäjälle itselleen. (Lonka 2015, 117–118.) Esimerkiksi erilaisia oppimisympäristöjä
havainnoimalla voidaan saada ideoita myös omien tilojen kehittämiseen. Lisäksi
havainnoinnilla voidaan kehittää yhteisöllisyyttä, kun havainnoinnin jälkeen
kokemuksia ja näkökulmia jaetaan vertaisryhmissä.
Työelämäsafarin
tulokset osoittavat, että vertaisryhmien rooli havaintojen ja omien kokemusten
jakamisessa on merkittävä. Vertaisryhmissä keskustelu antaa yksilöille
mahdollisuuden peilata omia havaintojaan, näkökulmiaan ja kokemuksiaan muiden
ryhmän jäsenten vastaaviin. Yksilöt voivat ryhmän tukiessa kyseenalaistaa omia
näkökulmia tai toimintatapoja ja kehittyä. (Vehviläinen 2014, 23; Kupias &
Salo 2014, 160.) Havainnoimalla voidaan siis kehittää myös yksilöitä, jos he
ovat valmiita kyseenalaistamaan omia ajattelumallejaan ja kokeilemaan uusia
tapoja toimia.
Ammattikorkeakouluissa
opiskelijat voisivat toteuttaa havainnointia eri koulutusalojen kampuksilla tai
toisten ammattikorkeakoulujen kanssa yhteistyössä. Uusi LAB-ammattikorkeakoulu,
joka yhdistää Lahden ammattikorkeakoulun ja Saimaan ammattikorkeakoulun,
tarjoaa hyvän mahdollisuuden yhteiseen kehittämiseen havainnoinnin kautta.
Koska LAB-ammattikorkeakoulussa pyritään ennen kaikkea yritysyhteistyöhön
(Tolpo 2019), opiskelijat voivat tarjota omia havainnoinnin perusteella
muodostettuja kehittämisehdotuksia yrityksille monista aihealueista, kuten
työhyvinvoinnista.
Sekä
yritysten että oppilaitosten tulisi siis tunnistaa havainnoinnin tarjoama
potentiaali erilaisissa kehittämistoimenpiteissä. Havainnoinnin avulla voidaan
kehittää niin prosesseja kuin yksilöiden hyvinvointia. Havainnoinnin ei
tarvitse aina olla tiukkojen normien mukaista suorittamista, vaan se voi olla
hauskaa yhdessä tekemistä, ajatusten vaihtamista ja sitä kautta kehittymistä.
Lonka, K.
2015. Oivaltava oppiminen. 2. painos. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Manka,
M-L. & Manka, M. 2016. Työhyvinvointi. Helsinki: Talentum Pro.
Tolpo. A. 2019. Uusi LAB-ammattikorkeakoulu suosii tekemisen kautta oppimista. YLE. [viitattu 6.5.2019]. Saatavissa: https://yle.fi/uutiset/3-10724868
Tuomi, J.
2007. Tutki ja lue. Johdatus tieteellisen tekstin ymmärtämiseen. Helsinki: Tammi.
Tuomi, J.
& Sarajärvi, A. 2018. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Uudistettu
laitos. Helsinki: Tammi.
Vehviläinen, S. 2014. Työnohjaukselliset ryhmäinterventiot kohtaamispaikkana ja keskustelutilana: mahdollisuuksia ja riskejä. Teoksessa: Heroja, T., Koski, A., Seppälä, P., Säntti, R. & Wallin, A. Parempaa työelämää tekemässä – tutkiva ote työnohjaukseen. Tallinna: United Press Global. 19–37.
Vilkka, H. 2006. Tutki ja havainnoi. 1.-2.painos. Vaajakoski: Tammi.
Kirjoittajat
Tiina
Koivuniemi on Lahden ammattikorkeakoulun Liiketoiminta ja uudistava johtaminen
–koulutusohjelmasta 05/2019 valmistunut tradenomi YAMK.
Sari
Suominen toimii lehtorina Lahden ammattikorkeakoulun liiketalouden ja matkailun
alalla.
Pienen yrityksen ketteryys antaa mikroyrityksille merkittävän edun digitaalisen markkinoinnin hyödyntämisessä. Digitaalisen markkinoinnin hallitseva yrittäjä voi luoda vahvoja asiakassuhteita pienellä rahallisella panostuksella ja täten erottua kilpailijoista, sekä kasvattaa yrityksensä myyntiä. Etukäteen suunnittelemalla ja aikaa varaamalla on mahdollista tehdä aktiivista ja tuloksellista digitaalista markkinointia.
Kirjoittajat: Netta Malin ja Ritva Kinnunen
Mikroyritys on yritys, joka työllistää vähemmän kuin 10
työntekijää, ja jonka vuosiliikevaihto on enintään 2 miljoonaa euroa tai taseen
loppusumma enintään 2 miljoonaa euroa (Tilastokeskus 2019). Suomessa yrityksistä vuonna 2017 93,2 % oli
mikroyrityksiä (Suomen Yrittäjät 2019).
Mikroyrityksissä henkilöstöä on vähän ja työaika on
enimmäkseen suunnattu tuotannolliseen työhön. Markkinointiin ei välttämättä jää
riittävästi aikaa. Tarvittavaa teknologiaa on helposti saatavilla, mutta
esteenä digitaalisen markkinoinnin hyödyntämiseen on enemmänkin puutteet
yrittäjän ja työntekijöiden osaamisessa (Lukaz 2008). Pääasiassa
markkinoinnissa käytetään hyväksi yrityksen kotisivuja, hakukoneoptimointia ja
sosiaalista mediaa, joiden käyttö ei kuitenkaan ole kovin tehokasta (Taiminen & Karjaluoto
2015; Kauppinen & Kivikoski 2017).
Ajankäyttö haasteena
Mikroyritysten digitaalisen markkinoinnin hyödyntämisen
esteenä ovat rajalliset resurssit, ajanpuute ja osaaminen. Aktiivinen
digitaalinen markkinointi vie helposti paljon aikaa. Vaikka digitaalisen markkinoinnin osaaminen
olisi kunnossa ja välineet huolella valittuja, laadukkaan ja kiinnostavan
sisällön tuottamiseen voi panostaa loputtomasti. Asiakastiedon hyödyntäminen
sekä digitaalisen markkinoinnin tehon mittaaminen ovat haastavia ja myös aikaa
vieviä asioita yrittäjälle. Brändin ja
maineen hallinta 24/7 elävässä sosiaalisen median ympäristössä on vaativaa. (Leeflang
ym. 2014; Isohella ym. 2017.)
Mikroyrittäjällä on paljon välineitä valittavana markkinointiin
Digitaalinen markkinointi nähdään tärkeänä mahdollisuutena
mikroyrittäjille. Sen avulla voidaan saada uusia asiakkaita ja tiedusteluja
tuotteista tai palveluista, sekä lisätä asiakkaiden kiinnostusta ja
sitoutumista yritykseen. Digitaalisen markkinoinnin avulla voidaan lisäksi
säilyttää jo olemassa olevia asiakkaita, oppia asiakkaiden mieltymyksistä sekä
siitä, miten asiakkaita tulee lähestyä. Pienikin yritys voi toimia
maailmanlaajuisesti ja pienyritysten alueellisella yhteistyöllä on mahdollista
parantaa yritysten yrityskuvaa. (Jones ym. 2015.) Työtä on kuitenkin tehtävä
pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti. Onnistuminen vaatii ennen kaikkea
yrityksen omistajan kiinnostusta ja osaamista digitaalisen markkinoinnin eri
osa-alueista. (Isohella ym. 2017; Nikunen ym. 2017.) Vaikka digitaalisen
markkinoinnin välineiden hyödyntämisen ei olekaan havaittu olevan vielä kovin
tehokasta pienten
yritysten joukossa, ovat yksinyrittäjät ottaneet etenkin sosiaalisen
median, kotisivut ja hakukoneoptimoinnin paremmin käyttöön kuin muut. Nuorissa
kasvuhakuisissa yrityksissä halutaan myös panostaa entistä enemmän digitaalisen
markkinointiin. (Kauppinen & Kivikoski, 2017.)
Mikroyrittäjien potentiaalisimmiksi digitaalisen
markkinoinnin työkaluiksi on nimetty yrityksen kotisivut, hakukoneoptimointi ja
-mainostaminen, bannerimainostaminen, sähköpostimarkkinointi, sosiaalinen media
ja mobiilimarkkinointi. Näiden kustannustehokkuus ja mahdollisuudet tarkkaan
kohdistamiseen ovat selviä etuja.
Parhaimman lopputuloksen on havaittu olevan digitaalisen markkinoinnin
yhdistämisellä perinteiseen markkinointiin. (Isohella ym. 2017.)
Sosiaalinen media, kotisivujen ylläpito ja hakukoneoptimointi
tarjoavat mikroyritykselle edulliset välineet tuoda esiin yrityksen tarjoamia
palveluja ja tuotteita. Kotisivuja voi
luoda itse helppokäyttöistä alustaa käyttäen tai jos osaaminen ei riitä, on
verkkosivustojen suunnittelijoita ja alustojen tarjoajia tarjolla runsaasti.
Kotisivuihin yhdistetty verkkokauppa antaa jo mahdollisuuden suoraan
kaupankäyntiin. Löydettävyyttä hakukoneissa voi parantaa käyttäen
verkkosivuilla otsikoissa ja tekstissä sopivia avainsanoja. Aktiivisemmille
yrityksille on tarjolla sähköpostimarkkinointiin ohjelmistoja, joita voi
kokeilla ilmaiseksi ja laajentaa käyttöä ja ominaisuuksia tarpeen mukaan
kuukausimaksua vastaan. Kaikkien näiden mahdollisuuksien hyödyntämisessä on
tärkeää suunnitelmallisuus ja oikeaan osuva kohdentaminen. (Kinnunen 2018.)
Koulutuksen avulla digitaalisen markkinoinnin osaajaksi
Mikroyrittäjille on tarjolla runsaasti erilaisia
koulutusmahdollisuuksia digitaalisen markkinoinnin osaamisen kehittämiseksi
yliopistojen, korkeakoulujen, ammatillisten oppilaitosten kuin yksityisen
sektorin tarjoamana ja erilaisissa hankkeissa. Koulutuksen avulla pyritään
täyttämään niitä aukkoja, joita mikroyrityksissä on teknologisissa taidoissa,
osaamisessa, asenteissa sekä motivaatiossa digitaalisen markkinoinnin välineitä
kohtaan. Osaavalle mikroyrittäjälle digitaalisen markkinoinnin välineet
tarjoavat edullisen ja tehokkaan tavan hoitaa yrityksen markkinointia.
Tämä artikkeli on kirjoitettu #DigiLAHTI hankkeessa, jonka
tavoitteena on auttaa Lahden alueen yrityksiä tehostamaan toimintaansa ja
luomaan uutta liiketoimintaa digitaalisuutta hyödyntäen. Markkinoinnin ohella
myös liiketoimintamallit uudistuvat digitalisaation seurauksena. Pienellekin
yritykselle on tärkeää nähdä muutokset toimintaympäristössä sekä niiden tuomat
uhat ja mahdollisuudet.
Lähteet
Isohella, L., Oikarinen, E., Saarela., M., Muhos., M. & Nikunen, T. 2017. Perceptions of digital marketing tools in new microenterprises. ToKnowPress, 2017. [Viitattu 30.1.2019]. Saatavissa: http://jultika.oulu.fi/Record/nbnfi-fe201708288234
Jones, N., Borgman R. & Ulusoy, E. 2015. Impact of social media on small
businesses. Journal of Small Business and Enterprise Development, Vol. 22
Issue: 4, pp.611-632. [Viitattu 9.5.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1108/JSBED-09-2013-0133
Leeflang, P., Verhoef, P., Dahlström, P. & Freundt, T. 2014. Challenges and solutions for marketing in a digital era. European Management Journal 32 ,1–12. [Viitattu 30.1.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1016/j.emj.2013.12.001
Lukasz, A. 2008. Barriers to ICT adoption in SMEs: how to bridge the digital divide? Journal of Systems and Information Technology, Vol. 10 Issue: 2, pp.93-108. [Viitattu 9.5.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1108/13287260810897738
Nikunen, T. Saarela, M., Oikarinen, E., Muhos, M. & Isohella, L. 2017. Micro-enterprises’ digital marketing tools for building customer relationships. EconPapers. vol. 12, Issue: 2, 171-188. [Viitattu 30.1.2019]. Saatavissa: http://jultika.oulu.fi/Record/nbnfi-fe201708238189
Taiminen, H. M. & Karjaluoto, H. 2015. The usage of digital marketing channels in SMEs. Journal of Small Business and Enterprise Development, Vol. 22 Issue: 4, pp.633-651. [Viitattu 9.5.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1108/JSBED-05-2013-0073
Netta Malin on liiketalouden YAMK-opiskelija sekä yrittäjä 1.6.2019 alkaen.
KTT Ritva Kinnunen työskentelee markkinoinnin yliopettajana Lahden ammattikorkeakoulussa liiketalouden ja matkailun alalla sekä asiantuntijana #DigiLAHTI hankkeessa. Artikkeli on kirjoitettu #DigiLAHTI EAKR –hankkeen tuella. Hanke on LAMKin, LUTin ja Ladecin yhteinen EU:n aluekehitysrahaston rahoittama hanke, jonka tavoitteena on alueen yritysten digitaalisten valmiuksien kehittäminen.
Suomalainen korkeakoulukenttä on ollut merkittävien uudistuksien kohteena viime vuosina. Vuonna 2014 ammattikorkeakouluille lanseerattiin uusi tulosperusteinen rahoitusmalli, joka kansainvälisestikin vertaillen on poikkeuksellisen vahvasti tuloksiin perustuva. Aikaisemmin ammattikorkeakoulujen rahoitus perustui opiskelijoiden määrään ja koulutuksen kustannuksiin, mutta nyt automaattisia kassavirtoja ei ole, vaan valtion perusrahoitusta saadakseen korkeakoulujen on tehtävä tulosta eri indikaattoreilla. Uusi rahoitusmalli on tuonut mukanaan korkeakoulujen selvästi aikaisempaa kovemmat toiminnalliset ja taloudelliset paineet. Tilastot osoittavat, että ammattikorkeakoulujen tuloksellisuus on uuden rahoitusjärjestelmän myötä parantunut, mutta tutkimustietoa tarvitaan laajemmin siitä, millä tavoin tulosta on tehty, ja miten nykyinen rahoitusjärjestelmä vastaa siihen alun perin asetettuihin tavoitteisiin.
Kirjoittaja: Henna Eskonsipo-Bradshaw
Johdanto
Suomessa toteutettiin ammattikorkeakoulu-uudistus vuosina 2014-2015. ”Uudistuksen tavoitteena oli luoda lainsäädännölliset puitteet ja toiminnalliset edellytykset entistä vahvemmille ammattikorkeakouluille osaajien kouluttajina, alueellisen kilpailukyvyn rakentajina, työelämän uudistajina ja innovaatioiden kehittäjinä. — Ammattikorkeakoulujen rahoitus uudistettiin tukemaan nykyistä paremmin koulutuksen tavoitteita, kuten opetuksen ja tutkimuksen laadun parantamista” (OKM 2018a, 3). Osana ammattikorkeakoulu-uudistusta kaikki ammattikorkeakoulut osakeyhtiöitettiin, ja perusrahoituksen määräytymisperusteet uudistettiin uudistuksen ensimmäisessä vaiheessa. Vuoteen 2014 asti ammattikorkeakoulujen rahoitus muodostui valtion ja kuntien rahoitusosuudesta ja vuodesta 2015 alkaen vastuu perusrahoituksesta siirtyi valtiolle (OKM 2018a, 23-26). Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa käytävät sopimusneuvottelut, ammattikorkeakoulujen ja ministeriön väliset sopimukset sekä tulosperusteinen rahoitusmalli ohjaavat nyt vahvasti ammattikorkeakoulujen toimintaa.
Rahoitus on korkeakoulujen ohjauksen keskeisin väline (Kivistö 2014, 198). Nykyisellään opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa ammattikorkeakoulujen perusrahoituksen jakamisesta ja tuloksiin perustuva rahoitusmalli on ministeriön merkittävin korkeakouluohjauksen työkalu (OKM 2018a, 45). Perinteisen kustannusperusteisen rahoituksen tilalle rakennetun rahoitusjärjestelmän tavoitteena on ohjata korkeakouluja ja ennen kaikkea tehostaa niiden toimintaa (Salminen & Ylä-Anttila 2010). Ammattikorkeakoulujen uusi rahoitusmalli on kansainvälisestikin vertaillen poikkeuksellisen vahvasti tuloksellisuuteen perustuva. Mallissa korostuvat vahvasti tutkintojen ja opintopisteiden määrä tärkeimpinä tuloksellisuuden mittareina ja lähtökohtaisesti on selvää, että tulosperusteinen rahoitusmalli on lisännyt ammattikorkeakoulujen tuloksellisuutta ja tehokkuutta (OKM 2018a, 77).
Korkeakoulurahoitus on
julkishallinnon tärkeä työkalu ja ohjausmekanismi. Rahoituksella
mahdollistetaan korkeakoulujen toiminta, ja sitä sääntelemällä ja kohdentamalla
ohjataan korkeakouluja käyttäytymään halutulla tavalla ja tekemään tietynlaisia
valintoja. (Kivistö 2014, 198) Myös poliittiset tavoitteet laitetaan käytäntöön
julkisen rahoituksen kautta (Kettunen 2016, 113).
Päämies-agenttiteorian mukaisesti valtio ja korkeakoulut toimivat suhteessa, jossa valtio on päämies ja korkeakoulut sen agentteja (Kivistö 2007; Lane & Kivistö 2008). Teorian mukaisesti valtio pyrkii sopimuksien ja rahoituksen avulla varmistamaan, että korkeakouluagentit tuottavat toivottuja tuloksia (Ross 1973; Kivistö 2007; Lane & Kivistö 2008; Hillman ym. 2015; Hillman ym. 2018). Vaikka korkeakoulu-uudistuksen myötä ammattikorkeakoulut osakeyhtiöitettiin ja niistä tuli itsenäisiä oikeustoimihenkilöitä, valtio on edelleen ammattikorkeakoulujen suurin rahoittaja ja sitä kautta päämiehen roolissa. Teoreettisesti korkeakoulut voisivat hankkia ulkoista rahoitusta niin paljon, että ne eivät olisi enää resurssiriippuvaisia valtiosta, mutta käytännössä tämä on kuitenkin toisin. Päämiehenä valtio pyrkii sopimuksien ja rahoituksen avulla varmistamaan, että toivottuja tuloksia syntyy (Lane & Kivistö 2008; Hillman ym. 2015; Hillman ym. 2018). Taloudelliset kannustimet pyrkivät ohjaamaan sitä, millaisia nämä tulokset ovat (Jongbloed 2008; Seuri & Vartiainen 2018). Tulosperusteisen rahoituksen peruslähtökohtana on se, että organisaatiolle on luontaista toimia taloudellisten kannustimien mukaisesti ja maksimoida toimintaansa, sillä tätä kautta se saa enemmän rahaa ja turvaa itselleen paremman taloudellisen tilanteen (Dougherty & Reddy 2011). Tätä suhdetta kuvastaa vahva resurssiriippuvuus, joka korostuu erityisen vahvasti suomalaisten ammattikorkeakoulujen toiminnassa.
Korkeakoulujen perinteinen
kustannuspohjainen rahoitusjärjestelmä perustui sisään otettavaan
opiskelijamäärään ja koulutuksen kustannuksiin, eikä kannustanut korkeakouluja
tehokkaaseen toimintaan, vaan pikemminkin kustannusten kasvattamiseen. Nyt
ansaintalogiikka on muuttunut ja toiminnan tuloksia vahvasti korostamalla
uudistetun ammattikorkeakoulujen rahoitusjärjestelmän tavoitteena on ohjata ja
tehostaa korkeakoulujen toimintaa, lyhentää opiskeluaikoja, vähentää
keskeyttäneiden opiskelijoiden määrää ja parantaa koulutuksen laatua. (Salminen
&Ylä-Anttila 2010, 19) Automaattisia kassavirtoja ei enää ole, vaan 94%
ammattikorkeakoulun perusrahoituksesta syntyy tehtyjen tuloksien kautta.
Tuloksia mitataan useammalla eri rahoitusindikaattorilla ja perusrahoitus
korkeakoulujen kesken jaetaan niin, että keskimääräistä tuloksellisemmat,
tehokkaammat ja vaikuttavammat korkeakoulut saavat enemmän rahaa (OKM 2015,
10).
Kuva 1. Ammattikorkeakoulujen rahoitusmalli vuodesta 2017 alkaen (OKM 2018b)
Tuloksiin perustuva rahoitusmalli on korkeakoulujen käytössä yhä useammissa eri maissa (Jongbloed 2008; Ziegele 2013; Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016). Ammattikorkeakoulujen nykyinen tuloksiin perustuva rahoitusmalli perustuu kansainvälisestikin vertaillen kuitenkin poikkeuksellisen vahvasti korkeakoulujen tekemiin tuloksiin. Monissa muissa maissa tuloksiin perustuvan rahoituksen osuus on vain osa koko korkeakoulun perusrahoituksesta. Esimerkiksi Tanskassa 60% ja Alankomaissa vain 27-32% rahoituksesta perustuu tuloksiin ja loput rahoituksesta tulevat muiden rahoitusmekanismien kautta (Ziegele 2013; Kivistö & Kohtamäki 2016). Amerikassa käytännöt vaihtelevat eri osavaltioissa pienemmistä tulosperusteisuusosuuksista vähän suurempiin (Hillman ym. 2018).
Suomalaisissa yliopistoissa on käytössä ammattikorkeakoulujen kaltainen rahoitusmalli, joskin erilaisilla indikaattoreilla ja painotuksilla. Ammattikorkeakoulujen rahoitusmittareiden painotus on erittäin vahvasti koulutustehtävässä ja selvästi tärkeämmät rahoitusindikaattorit ovat suoritettujen tutkintojen määrä (40% koko rahoituksesta) sekä 55 opintopistettä lukuvuoden aikana suorittaneiden opiskelijoiden määrä (23% koko rahoituksesta). Yliopistopuolella tutkimustoiminta korostuu vahvemmin ja rahoituksen painotukset on jaettu tasaisemmin useammille eri tehtäville ja indikaattoreille. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoituksen erona on myös se, että yliopistopuolella tulosperusteisen rahoituksen osuus on 72%, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ammattikorkeakouluissa (OKM 2018b). Kokonaisuudessaan ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tehtävät ovat erilaiset (Ammattikorkeakoululaki 932/2014, Yliopistolaki 558/2009). Tulosperusteiseen rahoitukseen liittyvää tutkimustietoa on yliopistopuolelta saatavilla jonkin verran, mutta ammattikorkeakoulupuolelta tieto on vähäistä ja siksi ammattikorkeakoulukentän laajempi tutkiminen aiheen tiimoilta tukisi koko suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämistä (Kettunen 2016; Seuri &Vartiainen 2018).
Niin suomalaisten
ammattikorkeakoulujen kuin yliopistojenkin tulosperusteista rahoitusmallia on
muutettu ja kehitetty lyhyen historian aikana. Yliopistojen rahoitusmalli on kompleksinen
ja siihen on vuosien kuluessa tuotu uusia elementtejä paikkaamaan ei niin
onnistunutta mallia (Melin ym. 2015). Myös ammattikorkeakoulujen
laskentakriteereitä on uudistettu. Ammattikorkeakoulujen alkuperäistä
tulosperusteista rahoitusmallia päivitettiin ministeriön toimesta vuonna 2017
ja seuraava uudistus astuu voimaan sopimuskaudelle 2021-2024. Miksi mallia on
tarpeen muuttaa enemmän ja vähemmän säännöllisesti – onko tuloksien
saturaatiopiste saavutettu ja tuloskehitykseen kaivataan uutta spurttia, vai
piileekö taustalla jotain muuta?
Tulosperusteinen
rahoitus ja ammattikorkeakoulujen tuloskehitys
Tulosperusteisen rahoituksen vaikutuksia korkeakoulujen tuloksellisuuteen on tutkittu kansainvälisesti. Monet tutkimukset osoittavat, että tuloksiin pohjautuva rahoitus on pääsääntöisesti epäonnistunut korkeakoulujen tuloksien parantamisessa. Lyhyellä tähtäimellä tulosperusteinen rahoitus voi parantaa aikaansaannoksia ja lisätä korkeakoulujen tulosvastuullisuutta, mutta useampien, pääsääntöisesti amerikkalaisten tutkimuksien mukaisesti, se ei kuitenkaan juuri paranna korkeakoulujen tuloksia ja tehokkuutta (Jongbloed 2008; Dougherty & Reddy 2013; Sandford & Hunter 2013; Tandberg & Hillman 2013; Hillman ym. 2014; Lahr ym. 2014; Ruthford & Rabovsky 2014; Hillman ym. 2015; Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016; Pisár & Šipikal 2017; Hillman ym. 2018). Esimerkiksi Indianan osavaltiossa tulosperusteinen rahoitus ei ole kasvattanut tutkintojen määrää, vaan sen sijaan esimerkiksi tiukentanut opiskelijavalintaa (Umbricht ym. 2017).
Huomioitavaa näissä
tutkimustuloksissa on kuitenkin se, että niissä valtioissa ja osavaltioissa,
joissa aiheeseen liittyvää tutkimustyötä on tehty aktiivisesti, tuloksiin
sidotun rahoituksen osuus on verrattain pieni suhteessa koko korkeakoulun
perusrahoitukseen (Kivistö & Kohtamäki 2016). Jotta tuloksiin pohjautuvan
rahoituksen todellisesta toimivuudesta ja sen sivuvaikutuksista saadaan
painavaa näyttöä, enemmän tutkimustietoa tarvitaankin sellaisista
korkeakoulujärjestelmistä, joiden perusrahoitus on vahvasti tuloksiin
perustuva, kuten esimerkiksi Suomessa (Dougherty ym. 2014; Rutherford &
Rabovsky 2014). Koska suomalaisten ammattikorkeakoulun rahoitus perustuu
erittäin vahvasti korkeakoulujen tekemiin tuloksiin, tuloksien tekeminen, ja
ennen kaikkea tutkintojen ja opintopisteiden tuottaminen, on talouden
näkökulmasta elintärkeää yksittäiselle ammattikorkeakoululle. Korkeakoulujen
resurssiriippuvuus valtion rahoituksesta korostuu Suomessa erityisen vahvasti
myös siksi, että Suomessa ei ole käytössä tutkintomaksuja (Kettunen 2016).
Suomessa ainoastaan pieni opiskelijaryhmä, EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta
tulevat ulkomaalaiset opiskelijat, maksavat opinnoistaan.
Toisin kuin kansainvälisissä tutkimustuloksissa, Suomessa tulosperusteinen rahoitus on vaikuttanut tuloksien kehittymiseen positiivisesti. Tämä juontaa mitä luultavammin juurensa siitä, että toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa tuloksiin perustuvan rahoituksen osuus perusrahoituksesta on erittäin merkittävä. Huolimatta siitä, että ammattikorkeakoulujen kokonaisrahoitus on vuosina 2012-2018 laskenut huimat 19%, ammattikorkeakoulujen tulossuunta on ollut nousujohteinen ja esimerkiksi tutkintoja suoritetaan henkilöstömäärään suhteutettuna aikaisempaa enemmän (OKM 2018a, 26). Kokonaisuudessaan ammattikorkeakoulujen tuloksellisuus on kehittynyt jo ennen rahoitusmalliuudistusta vuodesta 2010 alkaen, jolloin erityisesti tutkintojen määrä lähti kasvamaan, kun korkeakoulujen toimintaa alettiin jo etukäteen ohjata tulosperusteisen rahoitusmallin suuntaan. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vuoden 2015 jälkeen tuloksellisuus ei ole enää noussut ja vuoteen 2016 sen kehitys on taittunut johtuen suoritettujen tutkintojen laskusta. (OKM 2018a, 39-40) Tästä herääkin väistämättä kysymys siitä, kuinka kauan tuloskehitys voi ylipäätään jatkua, onko luonnolliset keinot tulosten kasvattamiseen käytetty, ja pystytäänkö rahoitusmallia päivittämällä saavuttaman lisää toivottua tehokkuutta.
Seurin ja Vartiaisen tutkimus
(2018) yliopistopuolta osoittaa, että myös suomalaisissa yliopistoissa tulokset
ovat parantuneet tulosperusteisen rahoituksen myötä. Yliopistojen tuottavuus on
parantunut kaikilla mittareilla erilaisista haasteista, sivuvaikutuksista ja
koulutuksen rahoitusleikkauksista huolimatta. Tämä ammattikorkeakoulujen ja
yliopistojen samansuuntainen tuloskehitys osoittaa, että suomalainen
korkeakoululaitos on kokonaisuudessaan tehokas ja se on pystynyt vastaamaan
tulosperusteisen rahoituksen taloudellisiin kannustimiin (Arene 2016).
Toinen tärkeä ammattikorkeakoulujen
tuloksellisuuteen kytkeytyvä kysymys on korkeakoulujen tuloksellisuuserot.
Ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuseroja pystytään tarkastelemaan
valtakunnallisen raportoinnin ja rahoitusmittarituloksien kautta, mutta syitä
sille, miksi toiset pärjäävät paremmin kuin toiset, ei juuri tiedetä. Tuloksiin perustuvan rahoituksen myötä
korkeakoulujen rahoituspaineet ja korkeakoulujen välinen kilpailu kasvaa
(Jongbloed 2008, 13). Ammattikorkeakoulujen vaikeudet tehdä valtion toivomaa tulosta
ovat tuoneet tullessaan ammattikorkeakoulujen sisäiset yt-neuvottelut, jossa
yt-neuvottelut juontavat hyvin selkeästi organisaation heikoista tuloksista
rahoitusindikaattoreissa ja sitä kautta vähenevästä valtion rahoituksesta. Mitä
toiset korkeakoulut ovat tehneet menestyksensä eteen? Mitkä sisäiset ja
ulkoiset tekijät ylipäätään saattavat selittää menestymisiä ja epäonnistumisia
rahoitusmittelössä?
Tutkimusta
tarvitaan kansallisesti ja kansainvälisesti
Uusi rahoitusjärjestelmä on
muokannut korkeakoulujen toimintakenttää ja toimintatapoja Suomessa. Äärimmäisen
vahva tulosperustaisuus korkeakoulurahoituksessa on haastanut ammattikorkeakouluja
kilpailemaan ja uusiutumaan ja se on saanut aikaan tehokkuuden ja tuottavuuden
parantumista – toisin kuin monissa muissa maissa. Muissa maissa
tuloksellisuuteen pohjautuvan rahoituksen osuus on usein huomattavasti pienempi
ja siksi kansainvälisesti katsottuna enemmän tutkimustietoa kaivataan
erityisesti sellaisista korkeakoulujärjestelmistä, joiden perusrahoitus on
vahvasti tuloksiin perustuva (Dougherty ym. 2014; Rutherford & Rabovsky
2014). Tulosperusteisen rahoituksen vaikutuksista on tehty jonkin verran kansallista
ja kansainvälistä tutkimusta, mutta huomioiden, että ammattikorkeakoulujen tulosperusteinen
rahoitus muodostaa 94% koko ammattikorkeakoulujen perusrahoituksesta, on
AMK-sektori erityisen tärkeä tutkimuskohde Suomessa (Kettunen 2016, 122).
Työ- ja elinkeinoelämällä on aito
tarve ammatillisesti orientoituneelle ja korkeakoulutetulle työvoimalle.
Vastakseen näihin tarpeisiin ja tulevaisuuden haasteisiin, sekä Korkeakoulutuksen
ja tutkimuksen visioon laadukkaammasta, vaikuttavammasta ja kansainvälisemmästä
suomalaisesta korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmästä 2030, suomalainen maailman
luokan korkeakoululaitos tarvitsee ennakoitavissa olevat toiminnalliset ja
taloudelliset puitteet sekä riittävät resurssit (Arene 2016: 5). Suomen
korkeakoulujärjestelmän kannalta on äärimmäisen tärkeä selvittää, onko
tulosperusteinen rahoitusmalli johdonmukainen suhteessa niihin tavoitteisiin,
joita sille on asetettu (Seuri & Vartiainen 2018). Tärkeää on myös
selvittää, miten muut onnistuneen rahoituksen mittarit, kuten rahoituksen
strateginen ja kannustinperusteinen orientoituminen sekä esimerkiksi sen kyky
tukea korkeakoulujen pitkän tähtäimen suunnittelua, toteutuvat (Arnhold yms.
2018). Mihin
korkeakoulut panostavat nyt erityisesti, ja mikä on mahdollisesti jäänyt
vähemmälle huomiolle?
Arnhold, N., Kivistö, J., Vossensteyn, H., Weaver, Jason, A. & Ziegele, F. 2018. Focus on performance – World Bank support to higher education in Latvia: System-level funding (English). Washington, D.C.: World Bank Group. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://documents.worldbank.org/curated/en/698651524226762400/System-level-funding
Bryman A. & Bell E. 2011. Business
Research Methods. Third edition. Oxford: Oxford University Press.
Cai, Y. 2018. What drives the choices of mixed methods in higher education research? Teoksessa: E. Pekkola, J. Kivistö, V. Kohtamäki, Y. Cai & A. Lyytinen. Theoretical and Methodological Perspectives on Higher Education Management and Transformation. An advanced reader for PhD students. Tampere: Tampere University Press. 29–50.
Creswell, J. 2009. Research design. Qualitative, quantitative and mixed methods approaches. Third edition. London: Sage Publications.
Creswell, J. & Tashakkori, A. 2007. Exploring the Nature of Research Questions in Mixed Methods Research. Journal of Mixed Methods Research. Vol. 1(3), 207-211. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/1558689807302814
Dougherty, K. & Reddy, V. 2011. The Impacts of State Performance Funding Systems on Higher Education Institutions: Research Literature Review and Policy Recommendations. New York, NY: Teachers College, Columbia University. CCRC Working Paper No. 37. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/impacts-state-performance-funding.html
Dougherty, K. & Reddy, V. 2013. Performance funding for higher education: What are the mechanisms? What are the impacts? ASHE Higher Education Report. Vol. 39(2), 109–124. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1002/aehe.20008
Dougherty, K., Jones, S., Lahr, H., Natow, R., Pheatt, L. & Reddy, V. 2014. Performance Funding for Higher Education: Forms, Origins, Impacts and Futures. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science. Vol. 655(1), 163–184. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0002716214541042
Hillman, N., Fryar, A. & Crespin-Trujillo, V. 2018. Evaluating the Impact of Performance Funding in Ohio and Tennessee. American Educational Research Journal. Vol. 55(1), 144–170. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0002831217732951
Hillman, N., Tandberg, D. & Fryar, A. 2015. Evaluating the impacts of “new” performance funding in higher education. Educational Evaluation and Policy Analysis. Vol. 37(4), 501–519. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0162373714560224
Hillman, N., Tandberg, D. & Gross, J. 2014. Performance funding in higher education: Do financial incentives impact college completions? Journal of Higher Education. Vol. 85(6), 826–857. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/00221546.2014.11777349
Kivistö, J. 2007. Agency Theory as a Framework for the Government-University Relationship. Tampere: University of Tampere. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://tampub.uta.fi/handle/10024/67724
Kivistö, J. 2014. Korkeakoulurahoitus. Teoksessa: E. Pekkola, J. Kivistö & V. Kohtamäki, (toim.) Korkeakouluhallinto: Johtaminen, talous ja politiikka. Helsinki: Gaudeamus. 198–224.
Kivistö, J. & Kohtamäki, V. 2016. Does Performance-Based Funding Work? Reviewing the Impacts of Performance-Based Funding on Higher Education Institutions. Teoksessa: R. Pritchard, A. Pausits & J. Williams (eds.), Positioning Higher Education Institutions: From Here to There. Rotterdam: Sense Publishers. 215–226. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/978-94-6300-660-6_12
Lahr, H., Pheatt, L., Dougherty K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Unintended impacts of performance funding on community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/unintended-impacts-performance-funding.html
Lane, J. & Kivistö, J. 2008. Interests, Information, and Incentives in Higher Education: Principal-Agent Theory and Its Potential Applications to the Study of Higher Education Governance. Teoksessa: J. C. Smart (ed.), Higher Education: Handbook of theory and research, Vol. 23. Dordrecht, The Netherlands: Springer. 141–179. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/978-1-4020-6959-8_5
Levačič, R. 2009. Teacher Incentives and Performance: An application of Principal-Agent Theory. Oxford Development Studies. Vol. 37 (1), 33–46. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/13600810802660844
Li, A. & Kennedy, A. 2018. Performance Funding Policy Effects on Community College Outcomes: Are Short-Term Certificates on the Rise? Community College Review. 46(1), 3–39. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0091552117743790
Melin, G., Zuijdam, F., Good B., Angelis, J. & Zegel, S. 2015. Towards a Future Proof System for Higher Education and Research in Finland. Helsinki: Opetus ja -kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuurinimisteriön julkaisuja 2015:1. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75119
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2015. Ehdotus ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliksi 2017 alkaen. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:18. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75159
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2018a. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen arviointi. Loppuraportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:32. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-588-4
Pheatt, L., Lahr, H., Dougherty, K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Obstacles to the effective implementation of performance funding in community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/obstacles-to-performance-funding-implementation.html
Pisár, P. & Šipikal, M. 2017. Negative Effects of Performance Based Funding of Universities: The Case of Slovakia. NISPAcee Journal of Public Administration and Policy. Vol. 10(2), 171–189. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1515/nispa-2017-0017
Pääkkönen, J. 2010. Koulutuksen markkinoilla – arvioita korkeakoulujen tehokkuuseroista ja niiden syistä. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Valmisteluraportit 6. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-561-949-5
Rutherford, A. & Rabovsky, T. 2014. Evaluating impacts of performance funding policies on student outcomes in higher education. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science. Vol. 655(1), 185–208. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0002716214541048
Sandford, D. & Hunter, J. 2013. Impact of Performance-funding on Retention and Graduation Rates. Education Policy Analysis Archives. Vol. 19(33), 1–26. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://dx.doi.org/10.14507/epaa.v19n33.2011
Salminen, H. & Ylä-Anttila, P. 2010. Ammattikorkeakoulujen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen. Selvityshenkilöiden raportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2010:23. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-485-968-4
Tandberg, D. & Hillman, N. 2013. State Performance Funding for Higher Education: Silver Bullet of Red Herring? WISCAPE POLICY BRIEF. Madison, WI: University of Wiscosin-Madison, Wiscosin Center for the Advancement of Postsecondary Education. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://wiscape.wisc.edu/wiscape/publications/policy-briefs/pb018
Tight, M. 2012. Researching Higher Education.
Maidenhead: McGraw-Hill Education.
Umbricht, M., Fernandez, F. & Ortagus J. 2017. An Examination of the (Un)Intended Consequences of Performance Funding in Higher Education. Educational policy. Vol. 31(5), 643–675. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0895904815614398
Zielele, F. 2013. European Trends in Performance-Oriented Funding. Teoksessa: S. Bergan, E. Egron-Polak, J. Kohler & L. Purse (eds.), Leadership and Governance in Higher Education – Handbook for Decision-makers and Administrators. Berlin: Raabe. 71-88. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1468-2273.2011.00502.x
Kirjoittaja
Henna Eskonsipo-Bradshaw toimii kehittämispäällikkönä Lahden ammattikorkeakoulussa ja vuodesta 2019 alkaen jatko-opiskelijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tämä artikkeli on osa väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa ”Tulosperusteisen rahoitusmallin vaikutukset ammattikorkeakoulujen toimintaan”. Väitöskirjatutkimuksessa tullaan tutkimaan tuloksiin perustuvan rahoituksen (performance based funding) vaikutuksia suomalaisten ammattikorkeakoulujen toimintaan. Empiirisen aineiston avulla, ja päämies-agenttiteoria (principal agent theory) tutkimustyön teoreettisena viitekehyksenä, tutkimuksessa pureudutaan ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuden kehittymiseen uuden rahoitusjärjestelmän myötä, korkeakoulujen tuloksellisuuseroihin ja niitä selittäviin tekijöihin, sekä tulosperusteisen rahoituksen sivuvaikutuksiin.
Sosiaali- ja terveysalan nykyinen palvelutuotantorakenne ja -järjestelmä eivät vastaa tulevaisuuden tarpeisiin. Toimiva palvelutuotanto ja -järjestelmä edellyttävät monimuotoisuutta yritystoiminnassa. Yhteistyö julkisen, yksityisen sekä kolmannen sektorin toimijoiden välillä on kehittämisen arvoinen vaihtoehto innovatiivisten ratkaisujen syntymiselle. Tässä artikkelissa käsitellään tekijöitä, jotka vaikuttavat hyvinvointialan ekosysteemin kehittämiseen hyvinvointialalla.
Kirjoittajat: Pia Rosenberg ja Taina Anttonen
Myönteisyys
pienyrittäjyyteen hyvinvointialalla
Työ- ja elinkeinoministeriö laati strategisen ohjelman jo vuonna 2009 hyvinvointialan kehittämiseksi. Ohjelman tavoitteita selvitettäessä päädyttiin määrittelemään hyvinvointiala- käsitteenä tarkoittamaan nimenomaan sosiaali- ja terveyspalveluja (Työ- ja elinkeinoministeriö 2015, 4.) Määritelmän lisäksi ja laajasti ajateltuna hyvinvointialaan kuuluvat myös hyvinvointi- ja terveysteknologia (Kolehmainen ym. 2016, 160).
Hyvinvoinnin mittarit ovat subjektiivisia, mutta
hyvinvointiyhteiskunnan perusta on nimenomaan hyvinvoinnin edistämisessä.
Kansalaisten hyvinvointi luo edellytyksiä yhteiskunnan kilpailukyvylle.
Julkinen sektori voi toiminnallaan edistää hyvinvoinnin kasvua muun muassa
arvioimalla markkinoiden ja julkistalouden keskinäistä työnjakoa. (Pohjola
2018.) Start up-yritysten kehitys näyttäytyy myönteisenä. Suomeen tarvitaan lisää
uudentyyppisiä ja erilaisia yrityksiä, joilla kasvun lähteenä ovat
liiketoimintaosaaminen, laatu ja brandäys. (Järventaus & Kekäläinen 2018,
22, 25.) Toimivat markkinat luovat pohjan hyvinvointialan ekosysteemille ja
julkisella sektorilla on mahdollisuus vaikuttaa niihin edellytyksiin, jotka
ovat elintärkeitä pienille yrityksille (Salo 2018).
Luonnosta
mallia liiketoimintaekosysteemiin
Tulevaisuuden liiketoiminta muuttuu ekosysteemisempään suuntaan. Ekosysteeminen ajattelu perustuu luontoon. Taloudellisen kehityksen ja biologisen evoluution väliset yhtäläisyydet luovat uudenlaista lähestymistapaa ekosysteemiajatteluun. Yritysmaailmassa yhteistoiminnallisuutta voidaan tulkita esimerkiksi niin, että suuryritykset ajavat toiminnallaan alihankkijat ahtaalle. Alihankkijoiden lopettaessa toimintansa, suuryrityksillekin koituu toimintavaikeuksia. (Harakka 2014, 32, 34; Hytti & Ruusunen 2016, 27.) Strategisesti keskeisessä asemassa oleva yritys saa hyötyä siitä, että se jakaa osan kehittämisvastuusta muille ekosysteemin toimijoille (Apilo ym. 2014, 36). Keskinäinen yhteistyö sosiaalisissa systeemeissä on eteenpäin vievä voima. Parhaimmillaan symbioottiset suhteet eri toimijoiden välillä aikaansaavat yhteiskehittymistä. Yhteiskehittymistä arvioitaessa toimintaympäristön moninaisuus on otettava laajemmin huomioon. Ei riitä, että tarkastellaan pelkästään taloudellisia, poliittisia, teknologisia ja sosiaalisia tekijöitä. (Juuti & Luoma 2009, 119-120.)
Sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa korostuu
yhteistyön tekeminen. Julkinen, yksityinen ja kolmas sektori tekevät aiempaa
enemmän yhteistyötä ja selkiinnyttävät työnjakoa esimerkiksi vanhuspalveluissa.
Varsinkin pienille ja keskisuurille yrityksille yhteistyö on tärkeää yrityksen
tulevaisuuden kannalta. (Vesterinen 2011, 35.) Sosiaali- ja terveysministeriön
(2012, 5-7, 9) mukaan kunnat ovat lisänneet sosiaali- ja terveyspalvelujen
hankkimista yksityiseltä sektorilta. Kilpailun syntyminen edellyttää, että
palveluntuottajia on riittävästi ja toiminta on monimuotoista. Mikäli suurten
toimijoiden osuus palvelutuotannossa kasvaa merkittävästi, mikroyrityksille
ilmaantuu paineita kilpailutusprosessissa. Mikroyritykset tarvitsevat erilaisia
yhteistyö- ja verkostomalleja, jotta ne selviäisivät kilpailutuksessa.
Ekosysteemin
kehittämiseen vaikuttavia tekijöitä
Rosenberg (2019, 40-43) tarkastelee ylempi AMK-opinnäytetyön
kehittämishankkeessa hyvinvointialalla toimivia yrittäjiä Päijät-Hämeessä. Hyvinvointialan
pienyrittäjien palveluntuottajista muodostettiin kolme strategista ryhmää.
Ryhmien muodostamisessa käytettiin kriteereinä yrityksen palveluvalikoimaa ja
toiminta-aluetta. Hyvinvointialan yrittäjät osallistuivat yksilölliseen
teemahaastatteluun (n=4). Haastattelurungossa oli neljä teemaa: yrityksen
lähtökohdat ja tausta yrityksen perustamiselle, yrityksen sosiaaliset ja
infrastrukturaaliset kontaktit, verkostoituminen ja yhteistyön eri muodot sekä
yrityksen tulevaisuuden näkymä sosiaali- ja terveysalan rakenneuudistuksessa.
Haastattelujen tuloksena on, että hyvinvointialan pienyrittäjien asenne
verkostoitumiseen on myönteinen. Yhteistyö toisten yrittäjien kanssa koettiin
pääsääntöisesti myönteisenä. Yhteistyötä haluttiin tehdä saman kokoisten yritysten
kanssa, isot yritykset koettiin epävarmoiksi yhteistyökumppaneiksi muun muassa
työntekijöiden vaihtuvuuden vuoksi. Lisäksi haastateltavat pohtivat palvelujen
laatua, jaettua vastuuta sekä sairaanhoidollisesta seurantaa. (Rosenberg 2019,
65-66.)
Valkokari ym. (2014, 6) esittävät, että verkostossa toimivat yritykset edustavat usein joko samaa toimialaa tai ainakin sivuavat toinen toistensa toimintakenttää. Toiminnan kehittämiseksi ja tehostumiseksi on mahdollista siirtyä toimintamalliin, jossa kaikkia toimijoita yhdistää integraattori. Rosbergin (2019) kehittämishankkeessa palveluintegraattoriksi asemoitiin Päijät-Hämeen hyvinvointipalvelujen kehitys ry (PalveluSantra). PalveluSantra koordinoi palveluntuottajarekisteriä ja neuvoo jäsenyrityksiä. Olemassa olevat rakenteet kuten tiedotusjärjestelmä toimivat vuorovaikutuksen välineenä sen ja jäsenyritysten välillä. PalveluSantran liiketoimintaekosysteemi on vaihtoehtoinen malli, joka voi edistää hyvinvointialan ekosysteemin muodostumista. Julkisen sektorin ottaessa mahdollistajan roolin palvelujen tuottamisessa, avautuu mahdollisuus uusien palvelukonseptien hyödyntämiseen palvelutuotannossa. (Rosenberg 2019, 52, 63.) PalveluSantran liiketoimintaekosysteemi kuvataan seuraavasti:
Opinnäytetyössä kehittämishankkeessa etsittiin myös
toimivia ja hyödyllisiä käytäntöjä hyvinvointialalla soveltamalla benchmarking
–menetelmää. Tavoitteena oli tuottaa tietoa konsepteista, joista olisi hyötyä
hyvinvointialan pienyrittäjille. Tarkoituksena oli luoda myös uusi
toimintamalli PalveluSantran toimintaan. Mielenkiintoisin tulokulma, joka menetelmällä
löydettiin, on Buurtzorg-toimintamalli. Alankomaissa luotu toimintamalli on
levinnyt moneen maahan ja sitä pidetään erityisen edistyksellisenä. (Rosenberg
2019, 5, 63.). Toimintamallissa keskeistä ovat yhteisöllisyys,
asiakaslähtöisyys sekä tiimityö. Toimintamalli on menestynyt useissa Euroopan
maissa ja tekee tuloaan myös Suomeen.
Lopuksi
Kehittämishankkeen tulos on, että PalveluSantra
palveluintegraattorina Päijät-Hämeen alueella on varteenotettava vaihtoehto. Sen
toiminta luo alustan hyvinvointialan ekosysteemille. PalveluSantran rooli
kolmannen sektorin voittoa tavoittelemattomana toimijana ei luo esteitä
yhteistyölle julkisen palvelutoiminnan kanssa. Näyttää siltä, että toimiva
palvelutuotantorakenne ja –järjestelmä edellyttävät vankkaa
palveluintegraattoria sekä tiivistä yhteistyötä kaikkien toimijoiden kesken,
myös Päijät-Hämettä laajemmin.
Lähteet
Apilo, T., Valkokari, K. & Vesalainen, J. 2014. Ekosysteemi verkottuneessa liiketoiminnassa. Teoksessa: Valkokari, K., Salminen, J., Koskela, M., Kaunisto, K. & Apilo, T. (toim.). Ekosysteemit ja verkostojen parviäly: Tulevaisuuden liiketoiminnan suuntaviivoja. Espoo: VTT. VTT Technology 152. 36-39. [Viitattu 16.2.2019]. Saatavissa: https://www.vtt.fi/inf/pdf/technology/2014/T152.pdf
Harakka, T. 2014. Ekosysteemi eri näkökulmista. Teoksessa: Valkokari, K., Salminen, J., Koskela, M., Kaunisto, K. & Apilo, T. (toim.). Ekosysteemit ja verkostojen parviäly: Tulevaisuuden liiketoiminnan suuntaviivoja. Espoo: VTT. VTT Technology 152. 30-35. [Viitattu 16.2.2019]. Saatavissa: https://www.vtt.fi/inf/pdf/technology/2014/T152.pdf
Hytti, S. & Ruusunen, S. 2016. Ekosysteemit yritysmaailmassa. Kandidaatintyö. Lappeenrannan teknillinen yliopisto, tuotantotalous. Lappeenranta. [Viitattu 30.11.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016052612799
Juuti, P. & Luoma, M. 2009. Strateginen johtaminen.
Miten vastata kompleksisen ja postmodernin ajan haasteisiin? Keuruu: Otavan
Kirjapaino Oy.
Järventaus, J. & Kekäläinen, H. 2018. Uudistuva työ ja yrittäjyys – visioista toteutukseen. Helsinki: Työ-ja elinkeinoministeriö. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 27/2018. [Viitattu 28.4.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-327-340-5
Kolehmainen, S-L., Römer-Paakkanen, T. , Sekki, A. & Suonpää, M. 2016. Hyvinvointialan yritykset kiertoon. Teoksessa: Suoranta, M.,Patja, P., Aaltio, I. & Tunkkari-Eskelinen, M. (toim.). Conference Proceedings. 10. Yrittäjyyskasvatuspäivät. Jyväskylä 13.-14.9.2016. Jyväskylä: University of Jyväskylä. School of Business and Economics N:o 383. 156-174. [Viitattu 25.4.2017]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-6906-6
Rosenberg, P. 2019. Buurtzorg-malli sosiaali- ja terveyspalvelujen kärjeksi? Ehdotuksia hyvinvointialan ekosysteemin kehittämiseen. YAMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu. Lahti. [Viitattu 28.4.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201905027203
Salo, S. 2018. Tilannekatsaus maakunta- ja sote-uudistukseen. Sote-alan tilannekuvaa ja näkemyksiä tulevasta. Sosiaali- ja terveysministeriö. Seminaari 15.11.2018 Helsinki. [Viitattu 10.1.2019]. Saatavissa: https://prospectumlive.com/event/tem_20181115
Sosiaali- ja terveysministeriö. 2012. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kilpailuttamisen toimivuus. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö. Raportteja ja muistiota 2012:1. [Viitattu 20.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3204-3
Työ- ja elinkeinoministeriö. 2015. Hyvää yrittäjyydestä ja yhteistyöstä. HYVÄ 2009-2015. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö. TEM oppaat ja muut julkaisut 7/2015. [Viitattu 20.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-227-950-7
Motivaatio määrittelee pitkälti sen, miten ihminen oppii, kehittyy ja saavuttaa hänelle asetetut tavoitteet. Asiantuntijatyön monimuotoisuus tuo haasteita työmotivaation ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Haasteita voi lähestyä mm. asiantuntijan, asiantuntijatyön tai asiantuntijayhteisön näkökulmista. Tuoreet tutkimukset kertovat motivaatiotekijöitä ja keinoja motivaation ylläpitämiseen löytyvän myös kompleksisessa asiantuntijatyössä.
Kirjoittajat: Marika Virtanen ja Markus Kräkin
Motivaatio työssä
Työmotivaatiolla on merkitystä niin
henkilökohtaisella kuin organisaatiotasolla. Työmotivaatio edesauttaa yrityksen
taloudellista menestymistä, sillä motivoitunut työntekijä toimii vastuullisesti
ja ahkerasti (Sinokki 2017, 224). Motivaatio lisää myös henkilökohtaista iloa
ja intoa työn tekemiseen.
Sisäinen motivaatio syntyy työn mielekkyydestä ja merkityksellisyydestä (Sinokki 2016, 89-99). Kun ihminen on sisäisesti motivoitunut, työtä ei koeta niin kuormittavaksi, kuin työssä, jota tehdään esimerkiksi ainoastaan palkkion toivosta tai rangaistuksen pelosta. Teorian ja tutkimuksen valossa on huomattu, että sisäinen motivaatio tuottaa hyvinvointia ja saa työntekijät innostumaan (Liukkonen ym. 2006, 6).
Työmotivaatio on moniulotteinen ilmiö, jota tulisi
tarkastella kokonaisvaltaisesti, jotta saadaan luotua kuva siitä, mistä
työmotivaatio tosiasiallisesti syntyy. Ulkoisten motivaatiotekijöiden (mm.
palkinta, palaute) ohella tunnetusti tärkeässä roolissa ovat sisäisen
motivaation tekijät.
Itseohjautuvuusteorian mukaan motivoitumiselle
tärkeimmät tekijät ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteenkuuluminen (Ryan
& Deci 2000). Myöhemmin joukkoon on esitetty lisättäväksi vielä
hyväntekeminen (Martela & Jarenko 2015, 62). Vapaaehtoisuus tarkoittaa
autonomiaa, mahdollisuutta itse vaikuttaa päätöksiin ja tekoihin. Kyvykkyydellä
tarkoitetaan pystyvyyttä, asioiden aikaansaamista, mikä linkittyy myös
osaamiseen ja sen hyödyntämiseen. Yhteenkuuluvuuden tarve korostaa ryhmään,
esimerkiksi työyhteisöön kuulumisen tärkeyttä sisäisen motivaation taustalla
olevana perustarpeena. Hyväntekemisen toiselle on empiiristen tutkimusten
mukaan todettu tuottavan enemmän sisäistä motivaatiota kuin oman edun
tavoittelu tai itsekäs toiminta.
Motivaatio, kompleksinen työelämä ja asiantuntijatyö
Asiantuntijatyön luonne on muuntuva ja
moniulotteinen, mikä ilmenee usein kompleksisena kokonaisuutena niin arkea, työn
sisältöjä sekä työssä kohdattavia tilanteita, että niissä tehtäviä ratkaisuja
tarkasteltaessa. Tässä kompleksisessa asiantuntijatyön kontekstissa työmotivaatio
on paitsi tärkeä, myös jatkuvasti uhattuna, vaarassa heikentyä.
Niemi ja Kräkin (2019) löysivät tutkimuksessaan
asiantuntijatyön paradoksivyyhden, joka kuvaa asiantuntijatyön
moniulotteisuutta ja työhön usein liittyviä paradoksaalisia asetelmia.
Haastavuutta asiantuntijatyössä lisää näiden paradoksien yhteen kietoutuva
luonne ja yhtäaikainen ilmeneminen. Näin työstä voi kehkeytyä varsin kaoottinen
kokonaisuus, josta selviämiseen on kuitenkin löydettävissä erilaisia, sekä
yksilöllisiä että yhteisöllisiä keinoja.
Virtanen (2019) tutki kokonaisvaltaisesti
työmotivaatioon vaikuttavia tekijöitä Kelan perustoimeentulotuen
ratkaisuasiantuntijoiden työssä. Sisäistä motivaatiota selvitettiin muun muassa
kysymyksillä omaan työhön vaikuttamisen mahdollisuuksista, omasta osaamisesta,
työtehtävien sisällöstä ja tunteiden vaikutuksista työmotivaatioon. Ulkoinen
motivaatio käsitteli tavoitteita, työsuhde-etuja, esimiestyöskentelyä,
palautetta ja ulkoisia olosuhteita.
Keinoja motivaation ylläpitämiseen
Niemi ja Kräkin (2019) luokittelevat keinot selviytyä asiantuntijatyön kaaosmaisuudessa pysyväisluonteisiin asiantuntijan työn perustaan liittyviin keinoihin ja muuntuviin tilannekohtaisesti sovellettaviin keinoihin. Näistä pysyväisluonteisia ovat mm. ymmärrys kompleksisuudesta, armollinen asenne, kokemus ja dialogitaidot. Muuntuvia keinoja ovat mm. suunnittelu, luova ajankäyttö ja luottamukselliset suhteet.
Itseohjautuvuusteorian mukaan pystyvyys, vapaaehtoisuus ja yhteenkuuluminen ovat merkittävimmät tekijät, jos tavoitteena on synnyttää motivaatiota niin, että se tuottaa sitoutumista, sinnikkyyttä ja korkeaa suorituskykyä (Ryan & Deci 2000, 1, 8). Nämä tekijät nousivat tärkeiksi motivaatiotekijöiksi myös Kelan ratkaisuasiantuntijoilla. Vastausten perusteella monelle työmotivaatio syntyy juuri osaamisen kehittymisestä, vapaudesta ja esimiehen osoittamasta luottamuksesta koskien oman työn suorittamista, sosiaalisista suhteista työpaikalla ja työn merkityksellisyydestä asiakkaille. (Virtanen 2019)
Virtasen (2019) tutkimuksessa työn ulkoisia olosuhteita tai esimerkiksi palkitsemista tuotiin huomattavasti vähemmän esille. Osa oli sitä mieltä, että ulkoisella palkitsemisella ei ole vaikutusta motivaatioon. Toisaalta tuotiin myös esiin, että palkitsemista esimerkiksi saavutetuista tavoitteista toivottaisiin. Huomattavaa oli, että aineettomalla palkitsemisella ja sisäisillä motivaationlähteillä oli vastaajille huomattavan paljon suurempi ja motivoivampi vaikutus kuin aineellisilla ja ulkoisilla motivaatiotekijöillä.
Erityiseksi ja huomion arvoiseksi kehittämisen kohteeksi nousi palautteen antaminen motivointikeinona. Pääsääntöisesti palautetta toivotaan, ja sen toivotaan kohdistuvan erityisesti laadulliseen suorittamiseen. Palaute koetaan tärkeänä, jotta voi kehittyä ja saada tietoa omasta suoriutumisesta. Ilman palautetta henkilö saattaa kokea, ettei omalla työllä ole merkitystä.
Motivaatioon haitallisesti vaikuttavina tekijöinä mainittiin työn ulkoisia tekijöitä, joissa koettiin olevan puutteita. Varsinaisesti ei voida sanoa näiden tekijöiden, kuten esimerkiksi toimivien työvälineiden, tuottavan työmotivaatiota, mutta ne luovat pohjan sille, että työntekijä voi hyvin ja voi motivoitua.
Virtasen tutkimuksen mukaan perustoimeentulotuen ratkaisuasiantuntijat ovat motivoituneita ja haluavat kehittyä työssään. Työmotivaatio syntyy pitkälti työn merkityksellisyydestä, työn mielekkyydestä ja hyvästä ilmapiiristä työyhteisössä. Ulkoisia tekijöitä, kuten palkkaa tai työsuhde-etuja ei niinkään tuotu esiin työmotivaatiota lisäävinä tekijöinä. Työsuhde-etuihin oltiin tyytyväisiä ja koettiin, että niillä on vaikutusta erityisesti työnantajalla pysyvyyteen. (Virtanen 2019.)
Entä sitten?
Kompleksinen asiantuntijatyö haastaa monin tavoin
työntekijöitä. Heidän motivaationsa saattaa usein paradoksaalisissa asetelmissa
ja arjen tilanteissa olla koetuksella. On kuitenkin mahdollista löytää keinoja,
joilla kehittää ja ylläpitää asiantuntijoiden työmotivaatiota.
Edellä esitetyistä keinoista voi perustellusti korostaa
dialogin tärkeyttä. Tarkoituksenmukainen dialogin ja dialogitaitojen edistäminen
on ensinkin keino parantaa palautteen antamiseen liittyviä tekijöitä,
määrällisesti ja laadullisesti. Samalla työyhteisön toiminta kehittyy
positiivisesti, minkä seurauksena yhteenkuuluvuuden tunne lisääntyy. Dialogin
avulla pystytään myös huomioimaan eri asiantuntijoille ominaiset yksilölliset erityispiirteet,
erilaisten asiantuntijaorganisaatioiden erityispiirteistä puhumattakaan. Myös
tilannekohtaisia ratkaisuja on mahdollista etsiä ja löytää dialogitaitoja
hyödyntämällä. Ottamalla huomioon asiantuntijatyön kompleksinen luonne ja
kohdattavien tilanteiden erilaisuus, kannattaa dialogitaitoja harjoittaa ja hyödyntää
eri tilanteissa rohkeasti, kokeillen, soveltaen ja jatkuvasti oppien.
Lähteet
Liukkonen, J. Jaakkola, T. & Kataja, J. 2006.
Taitolajina työ: johtaminen ja sisäinen motivaatio. Helsinki: Edita.
Martela, F. & Jarenko, K. 2015. Draivi. Voiko sisäistä motivaatiota johtaa. Helsinki: Talentum Media Oy.
Niemi, S. & Kräkin, M. 2019. Asiantuntijatyön paradoksivyyhti. Työn kaaosmaisuuden kokemus ja selviytymiskeinot asiantuntijatyössä. Työelämän tutkimus 17 (1), 24-38.
Ryan, R. & Deci, E. 2000. Self-Determination Theory and the Facilitation of Intrinsic Motivation, Social Development, and Well-Being. American Psychologist. Vol. 55(1), 68-78. [Viitattu 30.11.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1037/0003-066X.55.1.68
Virtanen, M. 2019. Mikä työssä motivoi? Työmotivaatio Kelan perustoimeentulossa. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, liiketalouden ja matkailun ala. Lahti. [Viitattu 3.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201904296693
Kirjoittajat
Marika Virtanen on Lahden
ammattikorkeakoulun valmistuva tradenomiopiskelija, jonka opinnäytetyö ”Mikä
työssä motivoi? Motivaatio Kelan perustoimeentulotuessa” on hyväksytty ja
tarkastettu huhtikuussa 2019.
Markus Kräkin on johtamisen ja henkilöstöjohtamisen lehtori Lahden ammattikorkeakoulussa.
