Aihearkisto: LAMK RDI Journal

Tulosperusteinen ammattikorkeakoulurahoitus: korkeakoulujen sisäiset ja ulkoiset menestystekijät sekä rahoituksen sivuvaikutukset

Tulosperusteinen rahoitusmalli lanseerattiin suomalaisten ammattikorkeakoulujen käyttöön vuonna 2014. Ansaintalogiikan muutos on haastanut korkeakoulujen toimintaa ja kilpailu korkeakoulujen välillä on lisääntynyt. Suomalaisten ammattikorkeakoulujen tuloskehitys on parantunut uuden rahoitusmallin myötä; tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Opetusta, ohjausta ja opiskelijan palveluita kehitetään, jotta opiskelijat etenevät opinnoissaan ja heitä saadaan valmistumaan mahdollisimman sujuvasti. Tämän lisäksi myös erilaisiin sisäisiin toimenpiteisiin, kuten sisäisen rahoitusmallin kehittämiseen panostetaan, jotta kilpailuhenki korkeakoulun sisällä saadaan kasvamaan korkeakoulun tuloskehitystä tukevaksi. Rahoituskilpailu on kuitenkin kovaa ja toisaalta vaarana saattavat olla myös erilaiset ei-toivotut ilmiöt, kuten akateemisten standardien lasku. Nyt tutkimustietoa tarvitaan kipeästi siitä, miten korkeakoulujen erot rahoitusmittarimenestyksessä mahdollisesti selittyvät, ja toisaalta, millaisia sivuvaikutuksia tulosperusteisella rahoituksella on kokonaisuudessaan korkeakoulujen toimintaan ja suomalaiseen korkeakoulukenttään.

Kirjoittaja: Henna Eskonsipo-Bradshaw

Johdanto

Korkeakoulukentän laajat rakenteelliset uudistukset ja mittava rahoitusjärjestelmän muutos ovat muokanneet ammattikorkeakoulujen toimintaympäristöä ja ansaintalogiikkaa, ja haastaneet korkeakouluja uudistumaan. Vuoteen 2014 asti ammattikorkeakoulujen rahoitus muodostui valtion ja kuntien rahoitusosuudesta ja vuodesta 2015 alkaen vastuu perusrahoituksesta on ollut valtiolla (OKM 2018, 23-26). Tuloksiin perustuva rahoitusmalli on nyt opetus- ja kulttuuriministeriön merkittävin korkeakouluohjauksen työkalu (OKM 2018, 45).Ammattikorkeakoulujen uusi tuloksiin pohjautuva rahoitusmalli pohjautuu kansainvälisestikin vertaillen erittäin vahvasti korkeakoulujen tekemiin tuloksiin. Perinteinen kustannuspohjainen rahoitusjärjestelmä perustui sisään otettavaan opiskelijamäärään ja koulutuksen kustannuksiin, eikä kannustanut korkeakouluja tehokkaaseen toimintaan (Salminen & Ylä-Anttila 2010). Nyt automaattisia kassavirtoja ei enää ole, vaan lähes kaikki ammattikorkeakoulun perusrahoitus syntyy tehtyjen tuloksien kautta.

Ansaintalogiikan muutos on muokannut vahvasti ammattikorkeakoulujen toimintaympäristöä. Tuloksia mitataan useammalla eri rahoitusindikaattorilla ja perusrahoitus korkeakoulujen kesken jaetaan niin, että keskimääräistä tuloksellisemmat, tehokkaammat ja vaikuttavammat korkeakoulut saavat enemmän rahaa (OKM 2015, 10). Tulosperusteisen rahoitusjärjestelmän myötä korkeakoulujen välinen kilpailu lisääntyy ja resurssiriippuvuuden tuloksena korkeakoulujen rahoituspaineet kasvavat (Jongbloed 2008, 13). Tulosperusteisen rahoitusmallin tuomista haasteista korkeakoulukentällä kertovat esimerkiksi viime vuosien yt-neuvottelut sellaisissa ammattikorkeakouluissa, jotka eivät ole pärjänneet rahoitusmittarikilpailussa. Mikä selittää sitä, miksi toiset korkeakoulut menestyvät paremmin kuin toiset?

Tuloksellisuuserojen lisäksi tulosperusteisuus on tuonut mukanaan myös tulosparadoksin, kun tulospaineiden myötä syntyy erilaisia sivuvaikutuksia, joista kaikki eivät ole ennalta toivottuja (Umbricht ym. 2017, 649). Korkeakoulut panostavat opintojen ohjaukseen ja moneen muuhun aikaisempaa enemmän, mutta rahoituspaineiden myötä todellisena vaarana ovat myös erilaiset negatiiviset ja epäeettisetkin sivuvaikutukset, kuten tuloksien tekeminen laadun kustannuksella ja akateemisten standardien lasku (Jongbloed 2008; Ziegele 2013; Lahr ym. 2014; Vasikainen 2014; Miller 2016; Seuri & Vartiainen 2018).

Sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vaikutukset korkeakoulujen tuloksellisuuteen

Tulosperusteisen rahoitusmallin peruslähtökohta on, että kaikki korkeakoulut pystyvät parantamaan tuloksiaan (Hillman ym. 2014). Päämies-agenttiteorian mukaisesti valtio luottaa siihen, että korkeakouluilla on riittävää osaamista valtion tavoittelemien tuloksien saavuttamiseen ja lähtökohtaisesti on selvää, että korkeakoulut haluavat tehdä tulosta ja sitä kautta saada rahoitusta (Hillman ym. 2018). Tosiasia on kuitenkin, että korkeakouluilla on epätasa-arvoiset mahdollisuudet tuottaa tutkintoja ja tehdä tulosta (Dougherty ym. 2014).

Suomalainen korkeakoulutuksen rahoitusmalli perustuu lähtökohtaisesti siihen ajatukseen, että kaikki korkeakoulut ovat identtisiä ja siksi niitä tulisi rahoittaa samalla tavalla (Kettunen 2016, 113). Ammattikorkeakoulujen uusi rahoitusmalli on kuitenkin tuonut mukanaan korkeakoulujen välisen kilpailun ja vastakkainasettelun, kun yksittäiset korkeakoulut kilpailevat vähenevistä resursseista (OKM 2018, 43). Rahoituksen kilpajuoksussa jokainen korkeakoulu on omillaan ja rahoitus määräytyy kunkin korkeakoulun tekemien tuloksien perusteella.

Tuloksiin pohjautuva rahoitusmalli korostaa toiminnan tehokkuutta erityisesti määrällisten tuloksien kautta (Seuri ja Vartiainen 2018). Rahoitusindikaattoreiden luvut paljastavat, onko korkeakoulu tehokas vai ei, mutta haasteena on se, että ne eivät kerro syitä sille, miksi (Vasikainen 2014). Jotta ammattikorkeakoulujen tuloskehitystä voitaisiin tulevaisuudessa ennakoida paremmin, tarvitaan tietoa siitä, millaiset sisäiset ja ulkoiset tekijät mahdollisesti vaikuttavat korkeakoulujen menestykseen; mitkä tekijät mahdollisesti tukevat korkeakoulun menestymistä rahoituskilpailussa ja toisaalta, mitkä tekijät taas saattavat vaikeuttaa tuloksien syntymistä.

Jos tarkastellaan korkeakoulujen ulkoisia tekijöitä ja niiden vaikutuksia korkeakoulujen tuloksentekokykyyn, yksi merkittävä lähtökohtaero eri korkeakouluilla ja eri koulutuksilla on niiden historiaan perustuva maine ja vetovoima. Vetovoima on vahvasti kytköksissä korkeakoulujen ja yksittäisten koulutuksien opiskelijapopulaation laatuun. Opiskelijoiden lähtötaso ja osaaminen, sosioekonominen tausta ja esimerkiksi heidän omat henkilökohtaiset päämääränsä (esim. tutkintoa tavoittelemattomat opiskelijat) vaikuttavat siihen, kuinka hyvin korkeakoulu pärjää rahoitusmittareissa. (Pheatt ym. 2014; Miller 2016) Vetovoimaisiin koulutuksiin pääsevät sisälle osaavammat opiskelijat, jotka suoriutuvat opinnoistaan lähtökohtaisesti paremmin. Heikommat opiskelijat taas jättävät opintonsa herkemmin kesken ja tarvitsevat enemmän tukea ja ohjausta. (Vasikainen 2014) Korkeakoulut voivat parantaa ohjausta ja opetusta, mutta ne eivät voi pakottaa opiskelijoita oppimaan tai valmistumaan määräajassa (Kivistö 2014, 201). Rahoitusmittari itsessään ei kannusta opiskelijoita tehokkaaseen opiskeluun (Kettunen 2016, 114). Pidemmällä aikavälillä tuloksissa menestymisen paine voikin vaikuttaa myös esimerkiksi tasavertaisiin opiskelumahdollisuuksiin, kun korkeakoulut rajaavat paikkojaan, eivätkä ota sisään taustaltaan heikompia opiskelijoita (Dougherty & Reddy 2013; Dougherty ym. 2014; Lahr ym. 2014).

Hillman ym. (2015) tutkimuksessa todetaan monien korkeakoulujohtajien olevan sitä mieltä, että tuloksiin pohjautuva rahoitusmalli ei huomioi korkeakouluihin kohdistuvia paineita, eikä haasteita niissä korkeakouluissa, joissa valinnanvaraa opiskelijoiden suhteen on huomattavasti vähemmän kuin toisilla. On jokseenkin epäreilua, että korkeakouluja rangaistaan siitä, jos osa opiskelijoista ei halua valmistua. Pääkkösen (2010) tutkimus osoittaa, että oppilaitoksen vetovoima on keskeinen indikaattori ja selittää niin opintojen etenemistä kuin ammattikorkeakoulujen kustannuseroja ammattikorkeakoulujen perinteisen kustannuspohjaisen rahoitusmallin aikaan. Samanlaista tietoa tarvitaan ammattikorkeakouluista myös uuden tulosperusteisen rahoitusmallin ajalta – mitkä ulkoiset tekijät mahdollisesti selittävät ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuseroja ja ennakoivat korkeakoulun menestymistä? Onko esimerkiksi alueen työllisyystilanteella tai muilla ulkoisilla korkeakoulusta riippumattomilla tekijöillä tähän jotain vaikutusta?

Ammattikorkeakoulujen sisäiset tekijät ovat myös tärkeässä roolissa, kun tarkastellaan korkeakoulujen eroja tuloksellisuudessa. Tulosperusteinen rahoitusmalli on tehostanut ammattikorkeakoulujen toimintaa ja vaikuttanut prosessien kehittämiseen. Tulosperusteisuus on uudistanut johtamisen kulttuuria ja kokonaisuudessaan korkeakoulujen toiminta on muuttunut tulostietoisemmaksi. (OKM 2018, 36-39) Mutta mitä tarkalleen ovat ne korkeakoulun sisäiset tekijät, jotka ennakoivat positiivista tuloskehitystä? Ammattikorkeakouluissa on esimerkiksi merkittäviä eroja siinä, miten rahoitusmalli vaikuttaa sisäiseen resurssijakoon (OKM 2018, 44). Onko esimerkiksi ammattikorkeakoulun sisäisellä rahoitusmallilla, toiminnanohjauksella tai vaikkapa johtamisjärjestelmällä vaikutuksia siihen, miten korkeakoulu menestyy valtakunnallisessa kilpailussa?

Kansainvälisesti käydään myös keskustelua siitä, onko esimerkiksi korkeakoulun sisäisillä henkilöstöhallinnon ratkaisuilla vaikutuksia siihen, miltä korkeakoulun tulokset näyttävät. Päämies-agenttiteoriaan pohjaten korkeakoulutuotannossa on useita eri agentteja, kuten johtoa, yksittäisiä opettajia ja työntekijöitä, mikä tarkoittaa sitä, että yksittäisellä toimijalla ei ole suoraa kontrollia opiskelijan valmistumisesta ja siksi tulosmuutoksen tekeminen voi olla hankalaa (Hillman ym. 2018). Myös eri agenttien tavoitteet ja päämäärät voivat olla ristiriidassa ja siksi valtion tavoitteisiin pääseminen on monien agenttien summa (Laffont & Martimort 2002; Levačič 2009). Esimerkiksi opettajat toimivat korkeakouluagenttien agentteina ja haasteena voi olla se, että perustavanlaatuiset rahoitusmallin päämäärät eivät välttämättä välity heidän työhönsä suunnitellulla tavalla (Levačič 2009). Rahoitusmalli ei välttämättä kannusta opettajia tehokkaaseen toimintaan esimerkiksi siksi, koska tästä ei koidu heille henkilökohtaisesti mitään etuja (Kettunen 2016, 114). Voidaanko siksi erilaisten sisäisten palkkaus- ja kannustinjärjestelmien kautta ohjata henkilökunnan työtä haluttuun suuntaan, ja voidaanko esimerkiksi korkeakoulun julkaisutoimintaa vauhdittaa henkilökohtaisia julkaisupalkkioita maksamalla? Toisaalta, selittävätkö tällaiset sisäiset palkkiojärjestelmät ja henkilökohtaiset kannustimet kuitenkaan tuloksellisuuseroja, kun lähtökohtaisesti oletuksena on, että julkisorganisaatioissa toimivat henkilöt haluavat jo lähtökohtaisesti palvella muita, eivätkä niinkään ajaa omaa etuaan (Hillman ym. 2018, 165)?

Tulosperusteinen rahoitusmalli haastaa korkeakouluja uudistamaan toimintaa. Todellisen muutoksen tekemiseen ja tuloksien parantamiseen tarvitaan kuitenkin ymmärrystä organisaatiomuutoksesta korkeakouluissa ja toisaalta myöskin tulosperusteisen rahoitusmallin toimintalogiikan tuntemusta. Uudistetun rahoituksen myötä korkeakoulut panostavat tietotuotantoon ja tiedolla johtamiseen aikaisempaa enemmän (Dougherty ym. 2014). Haasteena on kuitenkin se, että tuloksien parantaminen ei ole helposti ratkaistu. Esimerkiksi keskeyttäneiden määrän vähentäminen vaatii monenlaisia toimenpiteitä ja eri korkeakoulun sisäisien agenttien yhteistyötä (Hillman ym. 2015). Jos organisaatioilta puuttuu taloudellinen tasapaino, tarvittava osaaminen ja resurssit, sekä ymmärrys ja asiantuntijuus siitä, kuinka toivottuihin tuloksiin päästään, tulosvertailussa menestyminen on erittäin vaikeaa (Hillman ym. 2014; Pheatt ym. 2014; Kivistö & Kohtamäki 2016). Onko korkeakoulujen välinen kilpailu tänä päivänä niin kovaa, että heikosti menestyvät korkeakoulut joutuvat resurssipaineiden vuoksi keskittymään sisäisen kehittämisen sijasta selviytymiseen? Millaisia sivuvaikutuksia tulosperusteinen rahoitus aiheuttaa korkeakoulujen toimintaan, ja ilmenevätkö negatiiviset sivuvaikutukset vahvemmin esimerkiksi heikosti menestyvissä korkeakouluissa?  

Tulosperusteisen rahoituksen sivuvaikutukset korkeakoulujen toimintaan

Tulosperusteisen rahoitusmallin lähtökohtana ovat taloudelliset kannustimet ja perusoletus siitä, että organisaatiot kykenevät tekemään parempaa tulosta (Hillman ym. 2014). Vaikka tuloksiin pohjautuvan rahoitusmallin positiivisista vaikutuksista varsinaisiin korkeakoulujen toiminnan tuloksiin on kansainvälisellä tutkimuskentällä vähän näyttöä, on kansainvälisesti kuitenkin tiedossa, että tulosperusteinen rahoitus vaikuttaa organisaatioiden käyttäytymiseen ja toimintaperiaatteisiin (Dougherty ym. 2014; Lahr ym. 2014; Miller 2016; Pisár & Šipikal 2017). Selkeästi laajempaa tutkimustietoa tarvitaan kuitenkin mallin todellisista sivuvaikutuksista ja siitä, millaiseen toimintaan ja käyttäytymiseen järjestelmä todellisuudessa kannustaa (Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016; Seuri & Vartiainen 2018). Esimerkiksi tutkintotuoton painotus on toiseen asteen oppilaitoksissa Yhdysvalloissa kasvattanut lyhytkestoisten koulutuskokonaisuuksien määrää, eikä varsinaisia kokonaisia tutkintoja, mikä yhteiskunnallisesti ja työelämän tarpeiden näkökulmasta ei välttämättä tässä vaiheessa nuoren opintopolkua ole toivottu suunta (Li & Kennedy 2018).

Tulosperusteisen rahoituksen myötä positiiviset ja myös haasteellisemmat ilmiöt ovat osa korkeakoulutuksen arkea. Tulosperusteisuuden myötä korkeakoulut panostavat aikaisempaa enemmän opiskelijapalveluihin ja opiskelijoiden ohjaukseen, kampuskehitykseen, opintojaksojen sisältöön, opetuksen kehittämiseen ja esimerkiksi opintojen etenemisen seurantaan (Dougherty & Reddy 2011, 2013; Dougherty ym. 2014). Korkeakoulut myös purkavat aikaisempaa aktiivisemmin esteitä opintojen etenemisen tieltä ja lakkauttavat heikosti menestyviä ja huonosti työllistäviä koulutusohjelmia (Dougherty ym. 2014). Tätä kautta rahoitusmallin kannustimet näyttäisivät tukevan opintojen edistämistä sekä toiminnan priorisointia ja profilointia, kun korkeakoulujen sisäisen rahanjaon kautta arvotetaan toimintoja ja tehdään linjauksia siitä, mihin toimintoihin halutaan erityisesti panostaa (Jongbloed 2008). Kilpailun keskellä korkeakoulujen välinen yhteistyö on kuitenkin vaarassa vähentyä ja rohkeat uudet kokeilut ja terävä profiloituminen vaativat entistä enemmän rohkeutta, koska rahoitusmalli suosii pikemminkin menestyjiä, eikä haastajia (Jongbloed 2008, 16-17). Toisaalta Suomessa tulosperusteinen rahoitus on kannustanut myöskin kumppanuuksien kehittämiseen ja niiden syventämiseen (OKM 2018, 80). Tästä konkreettisena esimerkkinä on esimerkiksi LUT-korkeakoulujen rakentuminen vuoden 2018 alusta, sekä Lahden ja Saimaan ammattikorkeakoulujen ennakoitu fuusioituminen vuoden 2020 alusta. Tiiviimmän yhteistyön ja fuusion kautta haetaan monenlaisia synergiaetuja, joiden toivotaan vauhdittavan menestymistä myöskin rahoituskilpailussa.

Tuloksiin perustuva rahoitusmalli korostaa toiminnan tehokkuutta ja laatua määrällisten tuloksien kautta (Seuri & Vartiainen 2018). Erityisesti sellaisissa rahoitusjärjestelmissä, joissa rahoitus painottuu vahvasti tutkintojen ja opintopisteiden määrään, kuten suomalaisissa ammattikorkeakouluissa, koulutuksen laatu voi olla vaarassa ja korkeakouluja saattaa uhata akateemisten standardien lasku (Dougherty & Reddy 2013; Dougherty ym. 2014; Lahr ym. 2014; Ziegele 2013; Miller 2016). Tulospaineista johtuen akateemisten standardien lasku on vaarana erityisesti vähemmän vetovoimaisissa korkeakouluissa (Dougherty ym. 2014).  Koska tulosperusteisessa rahoitusmallissa ei mitata oppimisen laatua, opintojaksojen läpäisyrimaa saatettaan laskea kurssisuoritusten kasvattamiseksi (Dougherty ym. 2014; Ziegele 2013; Seuri & Vartiainen 2018). Tällaiset vaikutukset näyttäytyvät kansainvälisillä kentillä vähintäänkin potentiaalisina tulevaisuuden vaikutuksina (Lahr ym. 2014).

Opetus- ja kulttuuriministeriön tuore selvitys kertoo siitä, että Suomessa ammattikorkeakoulujen henkilökunta on johtoa kriittisempi rahoitusmallin sivuvaikutuksista. Heidän mielestään malli on vähentänyt opetuksen ja ohjauksen resursseja ja lisännyt keskittymistä keskeisiin tulosmittareihin opetuksen laadun kustannuksella (OKM 2018, 43). Myös opiskelijat ovat sitä mieltä, että opetuksen laatuun kiinnitetään huomiota aikaisempaa vähemmän (OKM 2018, 55). Tulosrahoitusta käytettäessä oletetaan, että korkeakoulut suuntaavat toimintaansa tulosten tuottamiseen rahoituksen perusteena käytettyjen indikaattoreiden mukaisesti (Kivistö 2014, 210). Tulokset eivät kuitenkaan kerro sitä, millaisia tuloksiin pohjautuvan rahoitusmallin sivuvaikutukset ovat korkeakoulujen toimintaan, kun ne pyrkivät pärjäämään tulosvertailuissa. Esimerkiksi Slovakiassa tulosperusteinen rahoitus on kasvattanut julkaisutoimintaa, mutta samaan aikaan pääpaino on julkaisujen määrässä, eikä niiden laadussa (Pisár & Šipikal 2017). Onko todellisuudessa niin, että määrällistä tulosta tehdäänkin jokin toisen asian, kuten laadun kustannuksella? Onko tämä ennalta toivottu ilmiö, vai pikemminkin rahoitusmallin tuoma haasteellinen sivuvaikutus? Tulosperusteisen rahoituksen ennalta suunnittelemattomia sivuvaikutuksia on ehdottoman tarpeellista tutkia lisää (Umbricht ym. 2017, 666). Näyttäytyvätkö tietynlaiset negatiiviset sivuvaikutukset vahvemmin tietynlaisissa korkeakouluorganisaatioissa?

Tutkimusta tarvitaan kansallisesti ja kansainvälisesti

Tulosperusteinen rahoitusmalli on muokannut korkeakoulujen ansaintalogiikkaa Suomessa ja haastanut ammattikorkeakouluja kilpailemaan ja uudistumaan. Kansainvälisesti vertaillen suomalaisten ammattikorkeakoulujen tulosperusteinen rahoitusmalli on äärimmilleen tuloksellisuuteen perustuva ja sitä kautta suomalaista ammattikorkeakoulukenttää tutkimalla saadaan tärkeää tietoa siitä, miten tulosperusteinen rahoitus näyttäytyy korkeakoulujen toiminnassa. Valtakunnallista tilastotietoa analysoimalla on selvää, että suomalaiset ammattikorkeakoulut ovat tehostaneet tuloksellisuuttaan uuden rahoitusmallin myötä. Toiset korkeakouluista menestyvät kuitenkin paremmin kuin toiset – mitkä sisäiset ja ulkoiset tekijät mahdollisesti selittävät tämän? Mihin korkeakoulujen kannattaa panostaa, jotta tuloskehitys saadaan huippuunsa?

Tutkimustietoa tarvitaan lisäksi siitä, millaisia sivuvaikutuksia tulosperusteinen rahoitusmalli todellisuudessa aiheuttaa, eli minkälaisia ovat tulosperusteisen rahoitusmallin ja sen taloudellisten kannustimien kausaaliset seuraukset korkeakoulujen toiminnalle ja käyttäytymiselle (Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016). Millaisia sivuvaikutuksia rahoituksella on kokonaisuudessaan korkeakoulujen toimintaan ja suomalaiseen korkeakoulukenttään, ja onko esimerkiksi niin, että ammattikorkeakoulujen on hankalampi ylläpitää samanlaista koulutuksen laatutasoa ja akateemisia osaamisvaatimuksia kuin aikaisemmin? Mikäli tästä löytyisi näyttöä, pitkällä tähtäimellä vaarana voisi esimerkiksi olla se, että tulevaisuudessa ammattikorkeakouluopiskelija Suomessa valmistuu aikaisempaa heikommilla osaamisilla, koska korkeakoulujen tulospaineiden vuoksi kaikki opiskelijat on saatava etenemään opinnoissaan mahdollisimman nopeasti. Tämä johtaisi amk-tutkintojen validiuden heikkenemiseen suhteessa työmarkkinoihin ja pitkällä tähtäimellä murentaisi luottamusta ammattikorkeakoulujen tuottamaan koulutukseen. Tämä on uhkakuva, jonka tuskin kukaan haluaa realisoituvan.

Tulosperusteisuus korkeakoulurahoituksen lähtökohtana on tällä hetkellä trendikästä niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Tutkimustietoa aiheesta on rajoitetusti ja sitä tarvitaan kipeästi lisää niin kotimaan kamaralta kuin muista maista. Tulosperusteisuus on tuonut korkeakoulujärjestelmäämme lisää särmikyyttä ja mitattavuutta, mutta uhkakuvat on myös tärkeä hahmottaa. Suomalainen korkeakoululaitos on maailman luokkaa ja tähän suuntaan haluamme luonnollisesti kehittää sitä myös jatkossa.

Lähteet

Dougherty, K. & Reddy, V. 2011. The Impacts of State Performance Funding Systems on Higher Education Institutions: Research Literature Review and Policy Recommendations. CCRC Working Paper No. 37. New York, NY: Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/impacts-state-performance-funding.html

Dougherty, K. & Reddy, V. 2013. Performance funding for higher education: What are the mechanisms? What are the impacts? ASHE Higher Education Report. Vol. 39(2), 109–124. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1002/aehe.20008

Dougherty, K., Jones, S., Lahr, H., Natow, R., Pheatt, L. & Reddy, V. 2014. Performance Funding for Higher Education: Forms, Origins, Impacts and Futures. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science. Vol. 655(1), 163–184. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0002716214541042

Hillman, N., Fryar, A. & Crespin-Trujillo, V. 2018. Evaluating the Impact of Performance Funding in Ohio and Tennessee. American Educational Research Journal. Vol. 55(1), 144–170. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0002831217732951

Hillman, N., Tandberg, D. & Fryar, A. 2015. Evaluating the impacts of “new” performance funding  in higher education. Educational Evaluation and Policy Analysis. Vol. 37(4), 501–519. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0162373714560224

Hillman, N., Tandberg, D. & Gross, J. 2014. Performance funding in higher education: Do financial  incentives impact college completions? Journal of Higher Education. Vol. 85(6), 826–857. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/00221546.2014.11777349

Jongbloed, B. 2008. Performance-oriented Budgeting in Europe: Trends, Effects and Consequences. Zeitschrift fuer Hochschulentwicklung. Vol. 3(1), 1–18. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://research.utwente.nl/en/publications/performance-oriented-budgeting-in-europe-trends-effects-and-conse-2

Kettunen, J. 2016. The Performance-Based Funding Scheme of Universities. Management Dynamics in the Knowledge Economy. Vol. 4(1), 109–124. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://www.managementdynamics.ro/index.php/journal/article/view/151

Kivistö, J. 2014. Korkeakoulurahoitus. Teoksessa E. Pekkola, J. Kivistö & V. Kohtamäki, (toim.)   Korkeakouluhallinto: Johtaminen, talous ja politiikka, 198–224. Helsinki: Gaudeamus.

Kivistö, J. & Kohtamäki, V. 2015. Impacts of performance-based funding on higher education institutions: a literature review. Paper presented at the EAIR 37th Annual Forum 30.8.2018, Krems, Austria. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.researchgate.net/publication/281463975_Impacts_of_performance-based_funding_on_higher_education_institutions_A_literature_review

Kivistö, J. & Kohtamäki, V. 2016. Does Performance-Based Funding Work? Reviewing the Impacts of Performance-Based Funding on Higher Education Institutions. Teoksessa: R., Pritchard, A. Pausits & J.   Williams (eds.), Positioning Higher Education Institutions: From Here to There. Rotterdam: Sense Publishers. 215–226. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/978-94-6300-660-6_12

Laffont, J. & Martimort, D. 2002. The Theory of Incentives: The Principal-Agent Model. Princeton and Oxford: Princeton University Press. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.researchgate.net/publication/31737757_The_Theory_of_Incentives_The_Principal-Agent_Model_JJ_Laffont_D_Martimort

Lahr, H., Pheatt, L., Dougherty K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Unintended impacts of performance funding on community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/unintended-impacts-performance-funding.html

Levačič, R. 2009. Teacher Incentives and Performance: An application of Principal-Agent Theory. Oxford Development Studies. Vol. 37 (1), 33–46. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/13600810802660844

Li, A. & Kennedy, A. 2018. Performance Funding Policy Effects on Community College Outcomes: Are Short-Term Certificates on the Rise? Community College Review. Vol. 46(1), 3–39. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0091552117743790

Miller, T. 2016. Higher Education Outcomes-based Funding Models and Academic Quality. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.luminafoundation.org/files/resources/ensuring-quality-1.pdf

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2015. Ehdotus ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliksi 2017 alkaen. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:18. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75159

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2018. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen arviointi. Loppuraportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:32. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-588-4

Pheatt, L., Lahr, H., Dougherty, K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Obstacles to the effective implementation of performance funding in community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/obstacles-to-performance-funding-implementation.html

Pisár, P. & Šipikal, M. 2017. Negative Effects of Performance Based Funding of Universities: The Case of Slovakia. NISPAcee Journal of Public Administration and Policy. Vol. 10(2), 171–189. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1515/nispa-2017-0017

Pääkkönen, J. 2010. Koulutuksen markkinoilla – arvioita korkeakoulujen tehokkuuseroista ja niiden syistä. Valmisteluraportit 6. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-561-949-5

Salminen, H. & Ylä-Anttila, P. 2010. Ammattikorkeakoulujen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen. Selvityshenkilöiden raportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2010:23. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-485-968-4

Seuri, A. & Vartiainen, H. 2018. Yliopistojen rahoitus, kannustimet ja rakennekehitys. Talouspolitiikan arviointineuvoston taustaraportti. Helsinki: Talouspolitiikan arviointineuvosto. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2018/01/Seuri_Vartiainen_2018-1.pdf

Umbricht, M., Fernandez, F. & Ortagus J. 2017. An Examination of the (Un)Intended Consequences of Performance Funding in Higher Education. Educational policy. Vol. 31(5), 643–675. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0895904815614398

Vasikainen, S. 2014. Performance Management of The University Education Process. Oulu: University of Oulu. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526206189.pdf

Zielele, F. 2013. European Trends in Performance-Oriented Funding. Teoksessa: S. Bergan, E. Egron-Polak, J. Kohler & L. Purse (eds.), Leadership and Governance in Higher Education – Handbook for Decision-makers and Administrators. Berlin: Raabe. 71-88. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1468-2273.2011.00502.x

Kirjoittaja

Henna Eskonsipo-Bradshaw toimii kehittämispäällikkönä Lahden ammattikorkeakoulussa ja vuodesta 2019 alkaen jatko-opiskelijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tämä julkaisu on osa väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa ”Tulosperusteisen rahoitusmallin vaikutukset ammattikorkeakoulujen toimintaan”. Väitöskirjatutkimuksessa tutkitaan tuloksiin perustuvan rahoituksen (performance based funding) vaikutuksia suomalaisten ammattikorkeakoulujen toimintaan. Empiirisen aineiston avulla, ja päämies-agenttiteoria (principal agent theory) tutkimustyön teoreettisena viitekehyksenä, tutkimuksessa pureudutaan ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuden kehittymiseen uuden rahoitusjärjestelmän myötä, korkeakoulujen tuloksellisuuseroihin ja niitä selittäviin tekijöihin, sekä tulosperusteisen rahoituksen sivuvaikutuksiin.

Artikkelikuva: https://pixabay.com/fi/photos/rahaa-kolikko-investoinnit-2724241/ (Pixabay Licence)

Julkaistu 22.5.2019


Viittausohje

Eskonsipo-Bradshaw, H. 2019. Tulosperusteinen ammattikorkeakoulurahoitus: korkeakoulujen sisäiset ja ulkoiset menestystekijät sekä rahoituksen sivuvaikutukset. LAMK RDI Journal. [Viitattu ja pvm]. Saatavissa:
http://www.lamkpub.fi/2019/05/22/tulosperusteinen-ammattikorkeakoulurahoitus:-korkeakoulujen-sisaiset-ja-ulkoiset-menestystekijat-seka-rahoituksen-sivuvaikutukset/

Tulosperusteinen rahoitus valtion ohjausmekanismina suomalaisissa ammattikorkeakouluissa

Suomalainen korkeakoulukenttä on ollut merkittävien uudistuksien kohteena viime vuosina. Vuonna 2014 ammattikorkeakouluille lanseerattiin uusi tulosperusteinen rahoitusmalli, joka kansainvälisestikin vertaillen on poikkeuksellisen vahvasti tuloksiin perustuva. Aikaisemmin ammattikorkeakoulujen rahoitus perustui opiskelijoiden määrään ja koulutuksen kustannuksiin, mutta nyt automaattisia kassavirtoja ei ole, vaan valtion perusrahoitusta saadakseen korkeakoulujen on tehtävä tulosta eri indikaattoreilla. Uusi rahoitusmalli on tuonut mukanaan korkeakoulujen selvästi aikaisempaa kovemmat toiminnalliset ja taloudelliset paineet. Tilastot osoittavat, että ammattikorkeakoulujen tuloksellisuus on uuden rahoitusjärjestelmän myötä parantunut, mutta tutkimustietoa tarvitaan laajemmin siitä, millä tavoin tulosta on tehty, ja miten nykyinen rahoitusjärjestelmä vastaa siihen alun perin asetettuihin tavoitteisiin.

Kirjoittaja: Henna Eskonsipo-Bradshaw


Johdanto

Suomessa toteutettiin ammattikorkeakoulu-uudistus vuosina 2014-2015. ”Uudistuksen tavoitteena oli luoda lainsäädännölliset puitteet ja toiminnalliset edellytykset entistä vahvemmille ammattikorkeakouluille osaajien kouluttajina, alueellisen kilpailukyvyn rakentajina, työelämän uudistajina ja innovaatioiden kehittäjinä. — Ammattikorkeakoulujen rahoitus uudistettiin tukemaan nykyistä paremmin koulutuksen tavoitteita, kuten opetuksen ja tutkimuksen laadun parantamista” (OKM 2018a, 3). Osana ammattikorkeakoulu-uudistusta kaikki ammattikorkeakoulut osakeyhtiöitettiin, ja perusrahoituksen määräytymisperusteet uudistettiin uudistuksen ensimmäisessä vaiheessa. Vuoteen 2014 asti ammattikorkeakoulujen rahoitus muodostui valtion ja kuntien rahoitusosuudesta ja vuodesta 2015 alkaen vastuu perusrahoituksesta siirtyi valtiolle (OKM 2018a, 23-26). Opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa käytävät sopimusneuvottelut, ammattikorkeakoulujen ja ministeriön väliset sopimukset sekä tulosperusteinen rahoitusmalli ohjaavat nyt vahvasti ammattikorkeakoulujen toimintaa.

Rahoitus on korkeakoulujen ohjauksen keskeisin väline (Kivistö 2014, 198). Nykyisellään opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa ammattikorkeakoulujen perusrahoituksen jakamisesta ja tuloksiin perustuva rahoitusmalli on ministeriön merkittävin korkeakouluohjauksen työkalu (OKM 2018a, 45). Perinteisen kustannusperusteisen rahoituksen tilalle rakennetun rahoitusjärjestelmän tavoitteena on ohjata korkeakouluja ja ennen kaikkea tehostaa niiden toimintaa (Salminen & Ylä-Anttila 2010). Ammattikorkeakoulujen uusi rahoitusmalli on kansainvälisestikin vertaillen poikkeuksellisen vahvasti tuloksellisuuteen perustuva. Mallissa korostuvat vahvasti tutkintojen ja opintopisteiden määrä tärkeimpinä tuloksellisuuden mittareina ja lähtökohtaisesti on selvää, että tulosperusteinen rahoitusmalli on lisännyt ammattikorkeakoulujen tuloksellisuutta ja tehokkuutta (OKM 2018a, 77). 

Tulosperusteisen rahoituksen lähtökohdat ammattikorkeakouluissa

Korkeakoulurahoitus on julkishallinnon tärkeä työkalu ja ohjausmekanismi. Rahoituksella mahdollistetaan korkeakoulujen toiminta, ja sitä sääntelemällä ja kohdentamalla ohjataan korkeakouluja käyttäytymään halutulla tavalla ja tekemään tietynlaisia valintoja. (Kivistö 2014, 198) Myös poliittiset tavoitteet laitetaan käytäntöön julkisen rahoituksen kautta (Kettunen 2016, 113).

Päämies-agenttiteorian mukaisesti valtio ja korkeakoulut toimivat suhteessa, jossa valtio on päämies ja korkeakoulut sen agentteja (Kivistö 2007; Lane & Kivistö 2008). Teorian mukaisesti valtio pyrkii sopimuksien ja rahoituksen avulla varmistamaan, että korkeakouluagentit tuottavat toivottuja tuloksia (Ross 1973; Kivistö 2007; Lane & Kivistö 2008; Hillman ym. 2015; Hillman ym. 2018). Vaikka korkeakoulu-uudistuksen myötä ammattikorkeakoulut osakeyhtiöitettiin ja niistä tuli itsenäisiä oikeustoimihenkilöitä, valtio on edelleen ammattikorkeakoulujen suurin rahoittaja ja sitä kautta päämiehen roolissa. Teoreettisesti korkeakoulut voisivat hankkia ulkoista rahoitusta niin paljon, että ne eivät olisi enää resurssiriippuvaisia valtiosta, mutta käytännössä tämä on kuitenkin toisin. Päämiehenä valtio pyrkii sopimuksien ja rahoituksen avulla varmistamaan, että toivottuja tuloksia syntyy (Lane & Kivistö 2008; Hillman ym. 2015; Hillman ym. 2018). Taloudelliset kannustimet pyrkivät ohjaamaan sitä, millaisia nämä tulokset ovat (Jongbloed 2008; Seuri & Vartiainen 2018). Tulosperusteisen rahoituksen peruslähtökohtana on se, että organisaatiolle on luontaista toimia taloudellisten kannustimien mukaisesti ja maksimoida toimintaansa, sillä tätä kautta se saa enemmän rahaa ja turvaa itselleen paremman taloudellisen tilanteen (Dougherty & Reddy 2011). Tätä suhdetta kuvastaa vahva resurssiriippuvuus, joka korostuu erityisen vahvasti suomalaisten ammattikorkeakoulujen toiminnassa.

Korkeakoulujen perinteinen kustannuspohjainen rahoitusjärjestelmä perustui sisään otettavaan opiskelijamäärään ja koulutuksen kustannuksiin, eikä kannustanut korkeakouluja tehokkaaseen toimintaan, vaan pikemminkin kustannusten kasvattamiseen. Nyt ansaintalogiikka on muuttunut ja toiminnan tuloksia vahvasti korostamalla uudistetun ammattikorkeakoulujen rahoitusjärjestelmän tavoitteena on ohjata ja tehostaa korkeakoulujen toimintaa, lyhentää opiskeluaikoja, vähentää keskeyttäneiden opiskelijoiden määrää ja parantaa koulutuksen laatua. (Salminen &Ylä-Anttila 2010, 19) Automaattisia kassavirtoja ei enää ole, vaan 94% ammattikorkeakoulun perusrahoituksesta syntyy tehtyjen tuloksien kautta. Tuloksia mitataan useammalla eri rahoitusindikaattorilla ja perusrahoitus korkeakoulujen kesken jaetaan niin, että keskimääräistä tuloksellisemmat, tehokkaammat ja vaikuttavammat korkeakoulut saavat enemmän rahaa (OKM 2015, 10).

Kuva 1. Ammattikorkeakoulujen rahoitusmalli vuodesta 2017 alkaen (OKM 2018b)

Tuloksiin perustuva rahoitusmalli on korkeakoulujen käytössä yhä useammissa eri maissa (Jongbloed 2008; Ziegele 2013; Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016). Ammattikorkeakoulujen nykyinen tuloksiin perustuva rahoitusmalli perustuu kansainvälisestikin vertaillen kuitenkin poikkeuksellisen vahvasti korkeakoulujen tekemiin tuloksiin. Monissa muissa maissa tuloksiin perustuvan rahoituksen osuus on vain osa koko korkeakoulun perusrahoituksesta. Esimerkiksi Tanskassa 60% ja Alankomaissa vain 27-32% rahoituksesta perustuu tuloksiin ja loput rahoituksesta tulevat muiden rahoitusmekanismien kautta (Ziegele 2013; Kivistö & Kohtamäki 2016). Amerikassa käytännöt vaihtelevat eri osavaltioissa pienemmistä tulosperusteisuusosuuksista vähän suurempiin (Hillman ym. 2018).

Suomalaisissa yliopistoissa on käytössä ammattikorkeakoulujen kaltainen rahoitusmalli, joskin erilaisilla indikaattoreilla ja painotuksilla. Ammattikorkeakoulujen rahoitusmittareiden painotus on erittäin vahvasti koulutustehtävässä ja selvästi tärkeämmät rahoitusindikaattorit ovat suoritettujen tutkintojen määrä (40% koko rahoituksesta) sekä 55 opintopistettä lukuvuoden aikana suorittaneiden opiskelijoiden määrä (23% koko rahoituksesta). Yliopistopuolella tutkimustoiminta korostuu vahvemmin ja rahoituksen painotukset on jaettu tasaisemmin useammille eri tehtäville ja indikaattoreille. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoituksen erona on myös se, että yliopistopuolella tulosperusteisen rahoituksen osuus on 72%, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ammattikorkeakouluissa (OKM 2018b). Kokonaisuudessaan ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen tehtävät ovat erilaiset (Ammattikorkeakoululaki 932/2014, Yliopistolaki 558/2009). Tulosperusteiseen rahoitukseen liittyvää tutkimustietoa on yliopistopuolelta saatavilla jonkin verran, mutta ammattikorkeakoulupuolelta tieto on vähäistä ja siksi ammattikorkeakoulukentän laajempi tutkiminen aiheen tiimoilta tukisi koko suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämistä (Kettunen 2016; Seuri &Vartiainen 2018).

Niin suomalaisten ammattikorkeakoulujen kuin yliopistojenkin tulosperusteista rahoitusmallia on muutettu ja kehitetty lyhyen historian aikana. Yliopistojen rahoitusmalli on kompleksinen ja siihen on vuosien kuluessa tuotu uusia elementtejä paikkaamaan ei niin onnistunutta mallia (Melin ym. 2015). Myös ammattikorkeakoulujen laskentakriteereitä on uudistettu. Ammattikorkeakoulujen alkuperäistä tulosperusteista rahoitusmallia päivitettiin ministeriön toimesta vuonna 2017 ja seuraava uudistus astuu voimaan sopimuskaudelle 2021-2024. Miksi mallia on tarpeen muuttaa enemmän ja vähemmän säännöllisesti – onko tuloksien saturaatiopiste saavutettu ja tuloskehitykseen kaivataan uutta spurttia, vai piileekö taustalla jotain muuta?

Tulosperusteinen rahoitus ja ammattikorkeakoulujen tuloskehitys

Tulosperusteisen rahoituksen vaikutuksia korkeakoulujen tuloksellisuuteen on tutkittu kansainvälisesti. Monet tutkimukset osoittavat, että tuloksiin pohjautuva rahoitus on pääsääntöisesti epäonnistunut korkeakoulujen tuloksien parantamisessa. Lyhyellä tähtäimellä tulosperusteinen rahoitus voi parantaa aikaansaannoksia ja lisätä korkeakoulujen tulosvastuullisuutta, mutta useampien, pääsääntöisesti amerikkalaisten tutkimuksien mukaisesti, se ei kuitenkaan juuri paranna korkeakoulujen tuloksia ja tehokkuutta (Jongbloed 2008; Dougherty & Reddy 2013; Sandford & Hunter 2013; Tandberg & Hillman 2013; Hillman ym. 2014; Lahr ym. 2014; Ruthford & Rabovsky 2014; Hillman ym. 2015; Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016; Pisár & Šipikal 2017; Hillman ym. 2018). Esimerkiksi Indianan osavaltiossa tulosperusteinen rahoitus ei ole kasvattanut tutkintojen määrää, vaan sen sijaan esimerkiksi tiukentanut opiskelijavalintaa (Umbricht ym. 2017).

Huomioitavaa näissä tutkimustuloksissa on kuitenkin se, että niissä valtioissa ja osavaltioissa, joissa aiheeseen liittyvää tutkimustyötä on tehty aktiivisesti, tuloksiin sidotun rahoituksen osuus on verrattain pieni suhteessa koko korkeakoulun perusrahoitukseen (Kivistö & Kohtamäki 2016). Jotta tuloksiin pohjautuvan rahoituksen todellisesta toimivuudesta ja sen sivuvaikutuksista saadaan painavaa näyttöä, enemmän tutkimustietoa tarvitaankin sellaisista korkeakoulujärjestelmistä, joiden perusrahoitus on vahvasti tuloksiin perustuva, kuten esimerkiksi Suomessa (Dougherty ym. 2014; Rutherford & Rabovsky 2014). Koska suomalaisten ammattikorkeakoulun rahoitus perustuu erittäin vahvasti korkeakoulujen tekemiin tuloksiin, tuloksien tekeminen, ja ennen kaikkea tutkintojen ja opintopisteiden tuottaminen, on talouden näkökulmasta elintärkeää yksittäiselle ammattikorkeakoululle. Korkeakoulujen resurssiriippuvuus valtion rahoituksesta korostuu Suomessa erityisen vahvasti myös siksi, että Suomessa ei ole käytössä tutkintomaksuja (Kettunen 2016). Suomessa ainoastaan pieni opiskelijaryhmä, EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevat ulkomaalaiset opiskelijat, maksavat opinnoistaan. 

Toisin kuin kansainvälisissä tutkimustuloksissa, Suomessa tulosperusteinen rahoitus on vaikuttanut tuloksien kehittymiseen positiivisesti. Tämä juontaa mitä luultavammin juurensa siitä, että toisin kuin monissa muissa maissa, Suomessa tuloksiin perustuvan rahoituksen osuus perusrahoituksesta on erittäin merkittävä. Huolimatta siitä, että ammattikorkeakoulujen kokonaisrahoitus on vuosina 2012-2018 laskenut huimat 19%, ammattikorkeakoulujen tulossuunta on ollut nousujohteinen ja esimerkiksi tutkintoja suoritetaan henkilöstömäärään suhteutettuna aikaisempaa enemmän (OKM 2018a, 26). Kokonaisuudessaan ammattikorkeakoulujen tuloksellisuus on kehittynyt jo ennen rahoitusmalliuudistusta vuodesta 2010 alkaen, jolloin erityisesti tutkintojen määrä lähti kasvamaan, kun korkeakoulujen toimintaa alettiin jo etukäteen ohjata tulosperusteisen rahoitusmallin suuntaan. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vuoden 2015 jälkeen tuloksellisuus ei ole enää noussut ja vuoteen 2016 sen kehitys on taittunut johtuen suoritettujen tutkintojen laskusta. (OKM 2018a, 39-40) Tästä herääkin väistämättä kysymys siitä, kuinka kauan tuloskehitys voi ylipäätään jatkua, onko luonnolliset keinot tulosten kasvattamiseen käytetty, ja pystytäänkö rahoitusmallia päivittämällä saavuttaman lisää toivottua tehokkuutta.

Seurin ja Vartiaisen tutkimus (2018) yliopistopuolta osoittaa, että myös suomalaisissa yliopistoissa tulokset ovat parantuneet tulosperusteisen rahoituksen myötä. Yliopistojen tuottavuus on parantunut kaikilla mittareilla erilaisista haasteista, sivuvaikutuksista ja koulutuksen rahoitusleikkauksista huolimatta. Tämä ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen samansuuntainen tuloskehitys osoittaa, että suomalainen korkeakoululaitos on kokonaisuudessaan tehokas ja se on pystynyt vastaamaan tulosperusteisen rahoituksen taloudellisiin kannustimiin (Arene 2016).

Toinen tärkeä ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuteen kytkeytyvä kysymys on korkeakoulujen tuloksellisuuserot. Ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuseroja pystytään tarkastelemaan valtakunnallisen raportoinnin ja rahoitusmittarituloksien kautta, mutta syitä sille, miksi toiset pärjäävät paremmin kuin toiset, ei juuri tiedetä.  Tuloksiin perustuvan rahoituksen myötä korkeakoulujen rahoituspaineet ja korkeakoulujen välinen kilpailu kasvaa (Jongbloed 2008, 13). Ammattikorkeakoulujen vaikeudet tehdä valtion toivomaa tulosta ovat tuoneet tullessaan ammattikorkeakoulujen sisäiset yt-neuvottelut, jossa yt-neuvottelut juontavat hyvin selkeästi organisaation heikoista tuloksista rahoitusindikaattoreissa ja sitä kautta vähenevästä valtion rahoituksesta. Mitä toiset korkeakoulut ovat tehneet menestyksensä eteen? Mitkä sisäiset ja ulkoiset tekijät ylipäätään saattavat selittää menestymisiä ja epäonnistumisia rahoitusmittelössä?

Tutkimusta tarvitaan kansallisesti ja kansainvälisesti

Uusi rahoitusjärjestelmä on muokannut korkeakoulujen toimintakenttää ja toimintatapoja Suomessa. Äärimmäisen vahva tulosperustaisuus korkeakoulurahoituksessa on haastanut ammattikorkeakouluja kilpailemaan ja uusiutumaan ja se on saanut aikaan tehokkuuden ja tuottavuuden parantumista – toisin kuin monissa muissa maissa. Muissa maissa tuloksellisuuteen pohjautuvan rahoituksen osuus on usein huomattavasti pienempi ja siksi kansainvälisesti katsottuna enemmän tutkimustietoa kaivataan erityisesti sellaisista korkeakoulujärjestelmistä, joiden perusrahoitus on vahvasti tuloksiin perustuva (Dougherty ym. 2014; Rutherford & Rabovsky 2014). Tulosperusteisen rahoituksen vaikutuksista on tehty jonkin verran kansallista ja kansainvälistä tutkimusta, mutta huomioiden, että ammattikorkeakoulujen tulosperusteinen rahoitus muodostaa 94% koko ammattikorkeakoulujen perusrahoituksesta, on AMK-sektori erityisen tärkeä tutkimuskohde Suomessa (Kettunen 2016, 122).

Työ- ja elinkeinoelämällä on aito tarve ammatillisesti orientoituneelle ja korkeakoulutetulle työvoimalle. Vastakseen näihin tarpeisiin ja tulevaisuuden haasteisiin, sekä Korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visioon laadukkaammasta, vaikuttavammasta ja kansainvälisemmästä suomalaisesta korkeakoulu- ja tutkimusjärjestelmästä 2030, suomalainen maailman luokan korkeakoululaitos tarvitsee ennakoitavissa olevat toiminnalliset ja taloudelliset puitteet sekä riittävät resurssit (Arene 2016: 5). Suomen korkeakoulujärjestelmän kannalta on äärimmäisen tärkeä selvittää, onko tulosperusteinen rahoitusmalli johdonmukainen suhteessa niihin tavoitteisiin, joita sille on asetettu (Seuri & Vartiainen 2018). Tärkeää on myös selvittää, miten muut onnistuneen rahoituksen mittarit, kuten rahoituksen strateginen ja kannustinperusteinen orientoituminen sekä esimerkiksi sen kyky tukea korkeakoulujen pitkän tähtäimen suunnittelua, toteutuvat (Arnhold yms. 2018). Mihin korkeakoulut panostavat nyt erityisesti, ja mikä on mahdollisesti jäänyt vähemmälle huomiolle?

Lähteet

Ammattikorkeakoululaki 932/2014. Finlex.[Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa:   
https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2014/20140932

Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene. 2016. Kohti maailman parasta korkeakoululaitosta.  Arenen rakenteellisen kehittämisen työryhmän raportti. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://drive.google.com/file/d/0Bz7GodyqOUp7TnBRVi1jdXRENms/view

Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene. 2018. Ammattikorkeakoulujen rahoitusvaikutukset  selvitettävä. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://www.arene.fi/uutiset/amk-rahoitusmallin-vaikutukset-selvitettava/   

Arnhold, N., Kivistö, J., Vossensteyn, H., Weaver, Jason, A. & Ziegele, F. 2018. Focus on performance – World Bank support to higher education in Latvia: System-level funding (English). Washington, D.C.: World Bank Group. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://documents.worldbank.org/curated/en/698651524226762400/System-level-funding

Bryman A. & Bell E. 2011. Business Research Methods. Third edition. Oxford: Oxford University Press.

Cai, Y. 2018. What drives the choices of mixed methods in higher education research? Teoksessa: E. Pekkola, J. Kivistö, V. Kohtamäki, Y. Cai & A. Lyytinen. Theoretical and Methodological Perspectives on Higher Education Management and Transformation. An advanced reader for PhD students. Tampere: Tampere University Press. 29–50.

Creswell, J. 2009. Research design. Qualitative, quantitative and mixed methods approaches. Third edition. London: Sage Publications.

Creswell, J. & Tashakkori, A. 2007. Exploring the Nature of Research Questions in Mixed Methods Research. Journal of Mixed Methods Research. Vol. 1(3), 207-211. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/1558689807302814

Dougherty, K. & Reddy, V. 2011. The Impacts of State Performance Funding Systems on Higher Education Institutions: Research Literature Review and Policy Recommendations. New York, NY: Teachers College, Columbia University. CCRC Working Paper No. 37. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/impacts-state-performance-funding.html

Dougherty, K. & Reddy, V. 2013. Performance funding for higher education: What are the mechanisms? What are the impacts? ASHE Higher Education Report. Vol. 39(2), 109–124. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1002/aehe.20008

Dougherty, K., Jones, S., Lahr, H., Natow, R., Pheatt, L. & Reddy, V. 2014. Performance Funding for Higher Education: Forms, Origins, Impacts and Futures. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science. Vol. 655(1), 163–184. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0002716214541042

Hillman, N., Fryar, A. & Crespin-Trujillo, V. 2018. Evaluating the Impact of Performance Funding in Ohio and Tennessee. American Educational Research Journal. Vol. 55(1), 144–170. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0002831217732951

Hillman, N., Tandberg, D. & Fryar, A. 2015. Evaluating the impacts of “new” performance funding  in higher education. Educational Evaluation and Policy Analysis. Vol. 37(4), 501–519. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0162373714560224

Hillman, N., Tandberg, D. & Gross, J. 2014. Performance funding in higher education: Do financial  incentives impact college completions? Journal of Higher Education. Vol. 85(6), 826–857. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/00221546.2014.11777349

Jongbloed, B. 2008. Performance-oriented Budgeting in Europe: Trends, Effects and Consequences. Zeitschrift fuer Hochschulentwicklung. Vol. 3(1), 1–18. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://research.utwente.nl/en/publications/performance-oriented-budgeting-in-europe-trends-effects-and-conse-2

Kettunen, J. 2016. The Performance-Based Funding Scheme of Universities. Management Dynamics in the Knowledge Economy. Vol. 4(1), 109–124. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://www.managementdynamics.ro/index.php/journal/article/view/151

Kivistö, J. 2007. Agency Theory as a Framework for the Government-University Relationship. Tampere: University of Tampere. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://tampub.uta.fi/handle/10024/67724

Kivistö, J. 2014. Korkeakoulurahoitus. Teoksessa: E. Pekkola, J. Kivistö & V. Kohtamäki, (toim.)  Korkeakouluhallinto: Johtaminen, talous ja politiikka. Helsinki: Gaudeamus. 198–224.

Kivistö, J. & Kohtamäki, V. 2015. Impacts of performance-based funding on higher education institutions: a literature review. Paper presented at the EAIR 37th Annual Forum 30.8.2018, Krems, Austria. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.researchgate.net/publication/281463975_Impacts_of_performance-based_funding_on_higher_education_institutions_A_literature_review

Kivistö, J. & Kohtamäki, V. 2016. Does Performance-Based Funding Work? Reviewing the Impacts of Performance-Based Funding on Higher Education Institutions. Teoksessa: R. Pritchard, A. Pausits & J. Williams (eds.), Positioning Higher Education Institutions: From Here to There. Rotterdam: Sense Publishers. 215–226. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/978-94-6300-660-6_12

Laffont, J. & Martimort, D. 2002. The Theory of Incentives: The Principal-Agent Model. Princeton and Oxford: Princeton University Press. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.researchgate.net/publication/31737757_The_Theory_of_Incentives_The_Principal-Agent_Model_JJ_Laffont_D_Martimort

Lahr, H., Pheatt, L., Dougherty K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Unintended impacts of performance funding on community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/unintended-impacts-performance-funding.html

Lane, J. & Kivistö, J. 2008. Interests, Information, and Incentives in Higher Education: Principal-Agent Theory and Its Potential Applications to the Study of Higher Education Governance. Teoksessa: J. C. Smart (ed.), Higher Education: Handbook of theory and research, Vol. 23. Dordrecht, The Netherlands: Springer. 141–179. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/978-1-4020-6959-8_5

Levačič, R. 2009. Teacher Incentives and Performance: An application of Principal-Agent Theory. Oxford Development Studies. Vol. 37 (1), 33–46. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/13600810802660844

Li, A. & Kennedy, A. 2018. Performance Funding Policy Effects on Community College Outcomes: Are Short-Term Certificates on the Rise? Community College Review. 46(1), 3–39. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0091552117743790

Melin, G., Zuijdam, F., Good B., Angelis, J. & Zegel, S. 2015. Towards a Future Proof System for Higher Education and Research in Finland. Helsinki: Opetus ja -kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuurinimisteriön julkaisuja 2015:1. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75119

Miller, T. 2016. Higher Education Outcomes-based Funding Models and Academic Quality.
[Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.luminafoundation.org/files/resources/ensuring-quality-1.pdf

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2015. Ehdotus ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliksi 2017 alkaen. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:18. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75159

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2018a. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen arviointi. Loppuraportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:32. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-588-4

Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2018b. Ammattikorkeakoulujen rahoitusmalli 2017 alkaen. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://minedu.fi/documents/1410845/4392480/amk_rahoitusmalli_2017.pdf/

Pheatt, L., Lahr, H., Dougherty, K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Obstacles to the effective implementation of performance funding in community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/obstacles-to-performance-funding-implementation.html

Pisár, P. & Šipikal, M. 2017. Negative Effects of Performance Based Funding of Universities: The Case of Slovakia. NISPAcee Journal of Public Administration and Policy. Vol. 10(2), 171–189. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1515/nispa-2017-0017

Pääkkönen, J. 2010. Koulutuksen markkinoilla – arvioita korkeakoulujen tehokkuuseroista ja niiden syistä. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Valmisteluraportit 6. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-561-949-5

Ross, S. 1973. The Economic Theory of Agency: The Principal’s Problem. American Economic Review. Vol. 63(2), 134–139. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.researchgate.net/publication/4721698_The_Economic_Theory_of_Agency_The_Principal’s_Problem

Rutherford, A. & Rabovsky, T. 2014. Evaluating impacts of performance funding policies on
student outcomes in higher education. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science. Vol. 655(1), 185–208. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0002716214541048

Sandford, D. & Hunter, J. 2013. Impact of Performance-funding on Retention and Graduation Rates. Education Policy Analysis Archives. Vol. 19(33), 1–26. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://dx.doi.org/10.14507/epaa.v19n33.2011

Salminen, H. & Ylä-Anttila, P. 2010. Ammattikorkeakoulujen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen. Selvityshenkilöiden raportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2010:23. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-485-968-4

Seuri, A. & Vartiainen, H. 2018. Yliopistojen rahoitus, kannustimet ja rakennekehitys. Talouspolitiikan arviointineuvoston taustaraportti. Helsinki: Talouspolitiikan arviointineuvosto. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://www.talouspolitiikanarviointineuvosto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2018/01/Seuri_Vartiainen_2018-1.pdf

Tandberg, D. & Hillman, N. 2013. State Performance Funding for Higher Education: Silver Bullet of Red Herring? WISCAPE POLICY BRIEF. Madison, WI: University of Wiscosin-Madison, Wiscosin Center for the Advancement of Postsecondary Education. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://wiscape.wisc.edu/wiscape/publications/policy-briefs/pb018

Tight, M. 2012. Researching Higher Education. Maidenhead: McGraw-Hill Education.

Umbricht, M., Fernandez, F. & Ortagus J. 2017. An Examination of the (Un)Intended Consequences of Performance Funding in Higher Education. Educational policy. Vol. 31(5), 643–675. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0895904815614398

Vasikainen, S. 2014. Performance Management of The University Education Process. Oulu: University of Oulu. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526206189.pdf

Yliopistolaki 558/2009. Finlex. [Viitattu 3.10.2018] Saatavissa: https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2009/20090558.

Zielele, F. 2013. European Trends in Performance-Oriented Funding. Teoksessa: S. Bergan, E. Egron-Polak, J. Kohler & L. Purse (eds.), Leadership and Governance in Higher Education – Handbook for Decision-makers and Administrators. Berlin: Raabe. 71-88. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1468-2273.2011.00502.x

Kirjoittaja

Henna Eskonsipo-Bradshaw toimii kehittämispäällikkönä Lahden ammattikorkeakoulussa ja vuodesta 2019 alkaen jatko-opiskelijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tämä artikkeli on osa väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa ”Tulosperusteisen rahoitusmallin vaikutukset ammattikorkeakoulujen toimintaan”. Väitöskirjatutkimuksessa tullaan tutkimaan tuloksiin perustuvan rahoituksen (performance based funding) vaikutuksia suomalaisten ammattikorkeakoulujen toimintaan. Empiirisen aineiston avulla, ja päämies-agenttiteoria (principal agent theory) tutkimustyön teoreettisena viitekehyksenä, tutkimuksessa pureudutaan ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuden kehittymiseen uuden rahoitusjärjestelmän myötä, korkeakoulujen tuloksellisuuseroihin ja niitä selittäviin tekijöihin, sekä tulosperusteisen rahoituksen sivuvaikutuksiin.

Artikkelikuva: https://pxhere.com/en/photo/451792 (CC0)

Julkaistu 20.5.2019

Viittausohje

Eskonsipo-Bradshaw, H. 2019. Tulosperusteinen rahoitus valtion ohjausmekanismina suomalaisissa ammattikorkeakouluissa. LAMK RDI Journal. [Viitattu ja pvm]. Saatavissa:
http://www.lamkpub.fi/2019/05/20/tulosperusteinen-rahoitus-valtion-ohjausmekanismina-suomalaisissa-ammattikorkeakouluissa/


Liikunta-aktiivisuuden parantamisen mahdollisuudet yksilön ja työympäristön näkökulmasta

Tässä artikkelissa tarkastellaan liikuntakäyttäytymisen lisääntymiseen ja muutoksiin yhteydessä olevia yksilö- ja ympäristötekijöitä. Asioita tarkastellaan sekä aikaisempien tutkimusten että Työkyky- ja tuottavuusvalmennus (TTV) -projektissa saatujen kokemusten kautta. Artikkelissa esitettyjä näkökulmia voidaan käyttää yksilön ja työyhteisön liikuntakäyttäytymisen tukemiseen liittyvissä hankkeissa ja niiden suunnittelussa.

Kirjoittajat: Marja Leena Kukkurainen ja Ilkka Väänänen

Johdanto

Lahden ammattikorkeakoulun (LAMK) hyvinvointi ja uudistava kasvu –painoala on toteuttanut vuosina 2016 – 2018 yhteistyössä Koulutuskeskus Salpaus -kuntayhtymän ja Päijät-Hämeen Liikunta ja Urheilu ry:n kanssa ESR -rahoituksella Työkyky- ja tuottavuusvalmennus (TTV) hankkeen (Väänänen & Harmokivi-Saloranta 2017; Väänänen ym. 2018). Hankkeen tavoitteena oli edistää tuottavuutta ja työhyvinvointia metallialalla. Yksilötasolla tavoitteena oli työntekijöiden terveyden, fyysisen toimintakyvyn ja liikunta-aktiivisuuden paraneminen.

Tuottavuuden ja työkyvyn lisäämisessä on monia mahdollisuuksia, joista liikunta-aktiivisuuden lisääminen ja fyysisen toimintakyvyn edistäminen ovat vain yksi osa-alue. Fyysinen aktiivisuus on kuitenkin tärkeä työkyvyn rakennusaine ja sillä on myönteisiä vaikutuksia työkykyyn (Arvidson ym. 2013, Rutanen 2017), esimerkiksi tuki- ja liikuntaelimistön kuntoon (Sjögren 2006). Lisäksi fyysisellä aktiivisuudella on todettu olevan yhteyttä moniin terveysmuuttujiin (Sjögren 2006).

Viime aikoina tieteellisen mielenkiinnon kohteena on ollut mm. liikkumattomuuden tai istumisen vähentämisen terveysvaikutukset, joita on saatu aikaan jo pienilläkin muutoksilla, kuten yhden tunnin istumisen vaihtamisella seisomiseksi työpäivän aikana (Danquah ym. 2018). Myös liikunta-aktiivisuuden lisäämisen mahdollisuudet työpaikalla ovat olleet mielenkiinnon kohteena. Yksiselitteistä vastausta siihen, onko työpaikalla vai vapaa-ajalla toteutetulla liikunnalla suurempi vaikutus työkykyyn ei ole olemassa. Vapaa-ajalla tapahtuvan liikunnan on todettu lisäävän työkykyä metallialalla (Tuomi ym. 2004), mutta toisaalta Jakobsen ym. (2015) mukaan työpaikalla tapahtuvan harjoittelun vaikutukset ovat tehokkaampia kuin kotiharjoittelulla saavutetut vaikutukset terveydenhoitoalalla työskentelevillä. Työntekijät, joilla on mahdollisuus harjoittaa liikuntaa työssä ovat tuottavampia ja tehokkaampia kuin ne, jotka eivät pysty harjoittamaan sitä työssään (BBC 2019).

Fyysisen aktiivisuuden ja liikkumisen vaikutuksia tulee tarkastella yksilötasolla kokonaisuutena sekä työ– että vapaa-ajalla eikä kiinnittää huomiota vain istumiseen tai työn rasittavuuteen (Straker ym. 2018). Fyysisen aktiivisuuden ”kokonaisannos” muodostuu fyysisen kuormituksen tiheyden, keston, tehon ja muodon perusteella (Bouchard & Shephard 1994, 77).

Liikunnan ymmärtämistä yksilön arjessa kokonaisvaltaisesti sekä työn että vapaa-ajan näkökulmasta (Straker ym. 2018) tukee myös Hallman ym. (2017) tutkimustulokset. He havaitsivat vapaa-ajan liikunnalla olevan hyödyllisiä vaikutuksia yön aikaiseen tilanteeseen. Sen sijaan, jos liikunta oli runsasta sekä työssä että vapaa-ajalla, eivät tulokset olleet yhtä rohkaisevia. Straker ym. (2018) tuo esiin tuloksiin liittyviä varauksia, sillä tutkimuksessa oli mukana yleisiä aktiviteetteja, kuten dynaamista liikuntaa (kävely, juoksu ja pyöräily) eikä siinä esimerkiksi tutkittu muita oletettavasti tärkeitä sydänverenkiertoon liittyviä tekijöitä liikuntakäyttäytymisessä, kuten istuminen ja seisominen, vaan ne jätettiin huomioimatta.

Tässä artikkelissa hahmotetaan tekijöitä, jotka voivat selittää liikunta-aktiivisuuteen ja sen lisäämiseen vaikuttavia yksilö- sekä ympäristötekijöitä. Lisäksi tuodaan esiin, millaisilla interventioilla on voitu osoittaa olevan myönteisiä vaikutuksia. Artikkelissa tarkastellaan seuraavia kolmea kysymystä sekä yleisellä tasolla että erityisesti kone- ja metalliteollisuudessa:

  • Millaisia yksilölähtöisiä tekijöitä liittyy terveyskäyttäytymistä ja työkykyä tukevaan liikunta-aktiivisuuteen?
  • Millaiset työhön ja työympäristöön liittyvät tekijät tukevat tai ehkäisevät liikunta-aktiivisuutta?
  • Millaisia työkyvyn ja liikunta-aktiivisuuden muutoksia havaittiin TTV-hankkeessa?

Liikunta-aktiivisuuteen tai muihin terveysmuuttujiin liittyvät interventiot, joiden oletetaan olevan yhteydessä työkykyyn, tapahtuvat aina yksilön valmiuksien ja mahdollisuuksien ehdoilla. Interventioiden mahdollisuudet tuottaa tuloksia ovat yksilötekijöiden lisäksi aina riippuvaisia siitä kontekstista, jossa yksilö kulloinkin toimii joko työssä tai vapaa-ajalla.

Liikunta-aktiivisuuteen yhteydessä olevat tekijät
Yksilölähtöiset tekijät

Liikuntakäyttäytymistä yksilötasolla selittävät geneettiset ja fysiologiset tekijät, sekä erilaiset kokemukselliset ja motivaatioon liittyvät tekijät, jotka vaikuttavat esimerkiksi erilaisten interventioiden onnistumiseen (Bryan ym. 2011). Myös demografisten tekijöiden, kuten sukupuolen ja iän on todettu olevan yhteydessä yksilötason liikuntakäyttäytymiseen esimerkiksi miesten ollessa aktiivisempia kuin naiset (Kern ym. 2010, Smith ym. 2016). Myös työpaikkaan ja tehtävään liittyvät tekijät ovat yhteydessä liikunta-aktiivisuuteen (Smith ym. 2016). Heidän katsauksensa mukaan kokoaikainen työsuhde on positiivisesti ja toisaalta ruumiillisen työn tekeminen negatiivisesti yhteydessä työpaikalla liikkumiskäyttäytymiseen.

Persoonallisuuden piirteiden yhteys liikunta-aktiivisuuteen

Persoonallisuuden piirteet ovat kohtuullisen pysyviä ominaisuuksia ja taipumuksia. Fyysistä aktiivisuutta ja liikuntaa selittävien tekijöiden osalta on tärkeä tietää, miten pysyviä ihmisen persoonallisuuteen ja taipumuksiin liittyvät piirteet ovat, ja jos ne selittävät muutosta, voidaanko niihin vaikuttaa. Tietyt pysyvänä pidettävät persoonallisuuden piirteet, kuten ekstraversio, tunnollisuus ja avoimuus, sekä vähäisempi neuroottisuus, ovat yhteydessä suurempaan fyysiseen aktiivisuuteen (Sutin ym. 2016, Wilson & Dishman 2015). Myös Allen ja Laborde (2014) tuovat esiin katsauksessaan, että persoonallisuuden piirteet ovat yhteydessä vapaa-ajan vähäiseen liikkumisen määrään, sekä iän myötä voimaan ja liikkuvuuteen että epäterveeseen riippuvuuteen harjoittelusta.

Terveellisten elämäntapojen ja liikunta-aktiivisuuden kehittymisestä pitkällä aikavälillä on raportoitu Kern ym. (2010) tutkimuksessa. Tutkimuksessa korostetaan, että on tärkeä ottaa huomioon liikunta-aktiivisuuden tarkastelussa myös yksilön persoonallisuus pitkällä aikavälillä eikä keskittyä vain tämän hetken motivaatioon. Tutkimuksessa voitiin löytää kehityksessä tekijöitä, jotka ennustavat sitä, miten joillekin kehittyy terve elämäntyyli. Heidän mukaansa lapsuuden energisyys ja sosiaalisuus sekä aikuisuuden ekstraversio ja neuroottisuus ennustavat tyypillistä aktiivisuutta.

Terveyskäyttäytymistä selittävät teoriat ja mallit

Pystyvyyskäsityksen tai minäpystyvyyden (self efficacy) on osoitettu ennustavan tai selittävän fyysistä aktiivisuutta (Tavares ym. 2009, Young ym. 2014). Pystyvyyskäsityksen lisäksi itsekontrolli (self-control) ja itsesäätely (self-regulation) on tuotu esiin liikunta-aktiivisuuteen vaikuttavana tekijänä. Itsesäätely on tietoisen käyttäytymisen kokonaisuus, johon kuuluu ajatusten, käyttäytymisen ja tunteiden ohjaaminen tavoitteiden saavuttamiseksi. Itsesäätely -prosessiin kuuluu myös tavoitteiden asettaminen ja sellaisen käyttäytymisen tunnistaminen, joka on ristiriidassa tavoitteen saavuttamisen kanssa. Näin ihminen pystyy vaikuttamaan itsesäätely -systeemin kokonaisuudessa. (de Ridder ym. 2012, Gillebaart 2018) Itsekontrolliin sen sijaan kuuluu kaikki, mitä ihminen tekee ohjatakseen käyttäytymistään kohti toivottua tilaa (Gillebaart 2018). Itsesäätelyn kokonaisuuteen kuuluu standardin tai tavoitetason asettaminen, nykytilan ja tavoitteen välisen eron tarkkailu ja toiminta tavoitteen suuntaisesti (Carver & Scheier 1982, Gillebaart 2018 mukaan). Itsesäätelyprosessin eri vaiheissa on motivaatiolla merkittävä rooli. Voimavarojen ja ponnistelujen käyttöön vaikuttaa asian palkitsevuus, tärkeys, sitoutuminen ja eri vaihtoehdot ja toisaalta satsausten seurauksena arviointitulokset siitä, mitä ponnisteluja tarvittiin, millaista edistymistä ja/tai väsymistä oli seurauksena. (Molden ym. 2018.)

Itsekontrollia on määritelty mm. itsehillintänä, mikä on kuin lihas, joka väsyy, eikä väsyttyään jaksa seuraavissa tilanteissa toimia. Itsekontrolli on myös määritelty piirteenä, taipumuksena tai ominaisuutena. Viime aikoina korostettu nk. vaivatonta itsekontrollia, jossa näkökulma ei ole enää energiaa vaativissa ponnisteluissa erilaisten kiusausten hillitsemiseksi. Vaivaton itsekontrolli on automaattista, jolla on merkittävämpi rooli onnistuneessa käyttäytymisessä kuin tietoisessa ja ponnisteluja vaativassa käyttäytymisen hillinnässä tai itsekontrollissa. (Gillebaart 2018, Gillebaart & Adriaanse 2018, Gillebaart & de Ridder 2015)

Gillebaartin (2018) mukaan itsekontrolli on yhteydessä mm. terveyteen ja hyvinvointiin, onnellisuuteen, opiskelumenestykseen ja parempiin ihmissuhteisiin. Ihmiset, joilla on vahva itsekontrolli tekevät haluttuja valintojaan automaattisesti ja ponnistelematta. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että itsekontrolli -piirre on yhteydessä kykyyn automatisoida käyttäytymistä ja siten saada aikaan nk. vaivatonta itsekontrollia kehittyvien tapojen kautta, minkä vuoksi interventioiden aikana tehdyt toistot ovat merkittäviä muutoksen pysyvyyteen vaikuttavia tekijöitä. (de Ridder ym. 2012, Gillebaart & Adriaanse 2017, Gillebaart & de Ridder 2015.)

Itsekontrollia piirteenä tai taipumuksena voidaan arvioida Likert -asteikollisen mittarin avulla (Tangney ym. 2004) avulla, joko käyttämällä laajaa (36 kysymystä) tai myös luotettavaksi todettua suppeaa (13 kysymystä) versiota. Arviointiin sisältyy esimerkiksi tapoihin, kieltäytymiseen, itsekuriin, asioiden loppuun saattamiseen, tavoitteelliseen toimintaan ja toiminnan perusteluna olevien vaihtoehtojen puntarointiin liittyviä osa-alueita.

Työhön ja ympäristöön liittyvät liikuntaa vahvistavat tekijät

Yksilötekijöiden lisäksi liikunta-aktiivisuuteen vaikuttaa työympäristön monet mahdollistavat ja estävät tekijät. Watanabe ym. (2018) ovat arvioineet, miten itsesäätely, työpaikan ympäristötekijät ja fyysisen aktiivisuus ovat yhteydessä keskenään. Arvioinnissaan he käyttivät Dejoyn ym. (2008) luomaa arviointia ympäristötekijöistä, joiden avulla voidaan arvioida työympäristön liikunta-aktiivisuuden edistämiseen liittyviä tekijöitä:

  • Tiedonjako fyysisestä aktiivisuudesta
  • Kävelyteiden ja reittien esiintuonti
  • Rohkaisu portaiden käyttämiseen liikkumisessa
  • Ilmaiset polkupyörät rakennusten ja alueiden välillä liikkumiseen
  • Ilmaiset askelmittarit
  • Yrityksen sisäinen kuntosali
  • Liikuntaryhmät
  • Taloudellinen tuki kuntasaliin tai liikuntaryhmiin
  • Aikaa liikunta-aktiviteetteihin työaikana
  • Työpisteessä olevat harjoitusvälineet
  • Liikuntaan tarkoitetut alueet
  • Urheilujoukkueiden tuki ja järjestetyt fyysiset aktiviteetit
  • Lehden julkaiseminen tai kolumni liikunta-aktiiviteetteihin liittyen
  • Ilmoitustaulut fyysisistä aktiviteeteista ilmoittamista varten
  • Fyysistä aktiivisuutta tukevat toimintalinjaukset

Watanabe ym. (2018) on julkaissut viiden kuukauden seurantatutkimuksen, jossa on tutkittu työpaikan ympäristön, itsesäätelyn ja fyysisen liikunnan välistä yhteyttä ja todennut, että ympäristöllä ja itsesäätelyllä on vaikutusta liikuntaan. Työpaikan kuntosali ja fyysiseen liikuntaan liittyvät mahdollisuudet sekä kirjoitetut toimintalinjaukset olivat positiivisesti yhteydessä työssä liikkumiseen. Fyysiseen liikuntaan liittyvä itsesäätely oli yhteydessä vapaa-ajalla tapahtuvaan fyysiseen aktiivisuuteen, mutta ei kuitenkaan työssä eikä työmatkoilla tapahtuvaan liikkumiseen. (Watanabe ym. 2018.)

Työn tekemiseen liittyy myös monia työhön itseensä, kulttuurisiin ja sosiaalisiin normeihin ja käytäntöihin liittyviä tekijöitä, joilla on yhteys liikuntakäyttäytymiseen. Esimerkiksi laajassa (14 Euroopan maata, noin 170 naista ja miestä) seurantatutkimuksessa (Fransson ym. 2012) on osoitettu, että korkeat työn vaatimukset ja vähäiset mahdollisuudet kontrolloida työtä vähensivät liikkumisaktiivisuutta vapaa-ajalla. Pitkäaikaisseurannassa todettiin myös, että liikunta-aktiivisten työntekijöiden liikkuminen väheni seuranta-aikana, mikäli työn kuormitustekijät olivat korkeat.

Liikunta-aktiivisuuteen vaikuttamisen mahdollisuudet ja interventiot
Liikunta-aktiivisuuteen vaikuttaminen yksilötasolla

Kaikkein tärkein vaihe ja perusta interventiolle itsesäätelyprosessissa on seurantavaihe, jossa on erilaisia työkaluja, kuten havainnointi, seuranta ja/tai oman käyttäytymisen dokumentointi. Eri vaiheiden sisältöjä ja käytettyjä menetelmiä on kuvattu tarkemmin Tougas ym. (2015) tutkimuksessa. Käyttäytymiseen liittyvien interventioiden perustaksi tulee tarkkailla nykyisen käyttäytymisen ja toivotun tilan välistä eroa. Tarkkailuun voi käyttää havainnointia ja oman käyttäytymisen seurantaa ja dokumentointia. (Tougas ym. 2015.)

Inzlicht ym. (2014) mukaan itsekontrollia voidaan parantaa eri vaiheissa seuraavasti:

  • Tavoitteiden määrittelyvaihe
    • aseta konkreettisia, mitattavia, omien arvojen mukaisia ja itselle merkityksellisiä tavoitteita
  • Seuranta- ja tarkkailuvaihe
    • kiinnitä huomiota käyttäytymisen ja tavoitteiden välillä oleviin ristiriitoihin
    • kiinnitä huomiota tilanteisiin, joissa on alttius erilaisiin houkutuksiin toimia tavoitteiden vastaisesti
  • Tavoitteiden mukaisen käyttäytymisen toteuttaminen
    • tunnista väsymys
    • tunnista motivaatiomuutokset
    • suunnittele ennalta, miten toimia tavoitteiden mukaisesti – milloin, missä ja miten
Terveyskäyttäytymiseen ja työkykyyn liittyvät interventiot ja niiden vaikutus

Intervention arviointia auttaa, mikäli jo suunnitteluvaiheessa tiedetään, millaisin keinoin on mahdollista saavuttaa haluttuja tuloksia ja miten pitkäkestoinen interventio tarvitaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Itsesäätelyn kannalta on oleellista arvioida lähtötilanne myös yksilötasolla, jotta muutostarve ja tavoite voidaan määritellä.

Fyysisen aktiivisuuden arviointia on pidetty hyödyllisenä ennustavana tekijänä (Arvidson ym. 2013). Mikäli halutaan saada itsekontrolliin liittyvä käyttäytyminen automaattiseksi (ks. de Ridder ym. 2012) tarvitaan myös pidempikestoisia interventioita.

Työterveyslaitoksen julkaiseman kirjallisuuskatsauksen (Laitinen ym. 2018) mukaan laadukkaita tutkimuksia työpaikoilla tapahtuvan terveyden edistämiseksi on vähän ja niistä vain osa on ollut vaikuttavia työkyvyn osalta. Lisäksi käytetyt mittarit ovat olleet vaihtelevia, eikä niitä osassa tutkimuksista ole lainkaan käytetty. Laitisen ym. (2018) katsauksen mukaan alustavissa tutkimustuloksissa on erilaisin harjoittein osoitettu myönteisiä tuloksia raskaassa työssä työkyvyn ja työsuoritteiden paranemisen, sairauspoissaolojen vähenemisen ja työkyvyttömyyden riskin vähenemisen osalta.

Työkyky ja liikunta-aktiivisuus TTV-hankkeessa

TTV-hankkeessa oli tavoitteena työntekijöiden terveyden, fyysisen toimintakyvyn ja liikunta-aktiivisuuden paraneminen yksilötasolla sekä itsensä johtamisen taitojen vahvistuminen. Yhteisötasolla tavoitteena oli työkykyä tukevien käytäntöjen ja toimintatapojen vahvistaminen. Organisaatiotasolla oli tavoitteena ymmärtää tietojen ja taitojen merkitys työkykyjohtamisessa ja rakentaa yhteistä tietoisuutta organisaation tavoitteista ja käytännöistä henkilöstön työkyvyn tukemisessa.

Hankkeessa huomioitiin miesvaltaisen (87,8 % miehiä) kone- ja metallituoteteollisuuden ikärakenne (keski-ikä 42,2 v) ja siihen liittyvät terveyden ja työkyvyn haasteet (matala fyysinen kunto, korkea työn fyysinen kuormittavuus, epäterveelliset elintavat). Hankkeen taustaviitekehyksenä oli Ilmarisen työkykytalomalli (Lundell ym. 2011). Keskeiset menetelmät tavoitteiden saavuttamiseksi hankkeessa olivat työkyvyn yksilötason arvioinnit ja niihin liittyvät yksilö- ja ryhmäpalauteet sekä työkyvyn osallistavat ryhmävalmennussessiot.

Valmennus toteutettiin ryhmätapaamisina, jolloin käsitys myös yhteisön yhdessä muodostetusta näkemyksestä tuli jaettua. Lisäksi hankkeessa tehtiin yrityskohtaiset työpistekartoitukset. Valmennuksen yhteydessä arvioitiin myös omaa liikunta-aktiivisuutta tukevia ympäristötekijöitä. Lisäksi tunnistettiin työssä olevia mahdollisuuksia sekä esteitä luovia tekijöitä. Arviointituloksia hyödynnettiin työhön ja työympäristöön liittyvien muutostarpeiden ja toimenpiteiden suunnittelussa ja toteuttamisessa. Ympäristössä tehtävien muutosten kautta nähtiin mahdollisena saavuttaa myös yksilötason tavoitteita ja siten parantaa hankkeen vaikuttavuutta.  

Valmennustapaamiset toteutettiin alkuvaiheessa noin 4 viikon välein ja myöhemmin kahden viikon välein. Viimeisen mikroyrityksen kanssa valmennukset pidettiin viikoittain, minkä ansiosta interventio oli huomattavasti intensiivisempi kuin harvakseltaan toteutettuna. Työkykyosion ajallinen kesto oli kaikkien valmennukseen osallistuneiden yritysten kanssa tunnin pituinen. Valmennukseen osallistuneiden kohdalla saatiin vajaalla puolella myönteisiä muutoksia terveyteen ja työkykyyn yhteydessä olevissa muuttujissa. Liikuntakäyttäytymisen myönteiset muutokset olivat pienempiä. Yrityksissä käynnistyi myös sisäisiä liikkumista tukevaan toimintaan liittyviä kehittämisprosesseja, kuten kuntosalin kunnostushanke ja erilaisten liikuntalajien kokeilu. Parhaimmat vaikutukset saavutettiin hankkeen loppuvaiheen yrityksissä valmennusmallin kehittyessä kokeilupilottien myötä.

Liikunta-aktiivisuuteen liittyvien yhteisöllisten hankkeiden, kuten TTV, yhteydessä on tärkeää ottaa huomioon sekä yksilö- että ympäristötekijät itsekontrolliin liittyvän käyttäytymisen saamiseksi automaattiseksi (ks. de Ridder ym. 2012) ja tällöin intervention keston tulisi olla riittävän pitkä. Yli kaksivuotisen TTV-hankkeen edetessä lisäsimme yrityskohtaisen valmennusintervention kestoa pilotti pilotilta päätyen viimeistä edeltävän yrityksen kanssa noin puolen vuoden pituiseen toimintamalliin. Työhyvinvointiin liittyvissä yhteisöllisissä kehittämishankkeissa ei ole mahdollisuutta eikä yleensä riittävää asiantuntemusta arvioida ja ottaa huomioon personallisuustekijöitä, mutta tietoisuus niiden mahdollisista vaikutuksista auttoi ymmärtämään ja saattoi selittää myös TTV-hankkeessa fyysisten muuttujien osalta saatuja tuloksia ja toimenpiteiden vaikuttavuutta.

Yksilön itsesäätelymekanismin kannalta tulee kuitenkin olla tavoitteena luoda interventio itsesäätelyä tukevaksi ja sitä ohjaavaksi esimerkiksi seuraavilla TTV-hankkeessa käytetyillä keinoilla:

  • liikunta-aktiivisuuden arvioinnilla
    • tavoitetason asettamisella konkreettiseksi, mitattavaksi, omien arvojen mukaiseksi ja itselle merkitykselliseksi
    • seurannalla sekä tavoitteiden ja käyttäytymisen välisen ristiriidan tunnistamiskeinoilla
    • toivotun käyttäytymisen suunnittelulla: milloin, missä ja miten toivottu käyttäytyminen toteutuu

Aikaisemmin Inzlicht ym. (2014) mukaan kuvattujen itsesäätelyä ja itsekontrollia tukevien keinojen, kuten tietoinen läsnäolo ja haasteellisten tilanteiden ennakointi, tulisi rakentaa jo projektisuunnitelmaan. Myös toistot tavan ja vaivattoman kontrollin aikaan saamiseksi ovat tärkeitä pitkäaikaisvaikutusten saavuttamiseksi, joten intervention intensiteetti ja kesto muutosprosessissa tulee olla riittävä, jotta toistojen kautta uusi käyttäytyminen muodostuu tavaksi.

Lähteet

Allen, M. & Laborde, S. 2014. The Role of Personality in Sport and Physical Activity. Current Directions in Psychological Science 23(6), 460. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177%2F0963721414550705

Arvidson, E., Börjesson, M., Ahlborg Jr, G., Lindegård, A. & Jonsdottir, I. H. 2013. The level of leisure time physical activity is associated with work ability-a cross sectional and prospective study of health care workers. BMC Public Health, Vol 13(1), 1-6.

BBC. 2019. Work gyms ”lift mood and stress”. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: http://news.bbc.co.uk/2/hi/health/7785219.stm

Bouchard, C. & Shephard, R. J. 1994. Physical activity, fitness and health: The model and key concepts. Teoksessa: Physical activity, fitness and health. (toim.) Bouchard, C., Shephard, R.J. & Stephens, T. International Proceedings and Consensus Statement. Human Kinetics, Champaign, Illinois. 77-78.

Bryan A. D., Nilsson, R., Tompkins, S. A., Magnan, R. E., Marcus, B. H. & Hutchinson, K. E. 2011. The Big Picture of Individual differences in Physical Activity Behavior Change: A Transdisciplinary Approach. Psychol Sport Exerc. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi:10.1016/j.psychsport.2010.05.002

Danquah, I. H., Pedersen, E. S. L., Petersen, C.B., Aadahl, M., Holtermann, A., Tolstrup, J. S. 2018. Estimated impact of replacing sitting with standing at work on indicators of body composition: Cross-sectional and longitudinal findings using isotemporal substitution analysis on data from the Take a Stand! study. PLoS ONE 13(6): e0198000. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1371/journal.pone.0198000

Dejoy, D. M., Wilson, M. G., Goetzel, R. Z., Ozminkowski, R. J., Wang, S., Baker, K. M., Bowen, H. M. & Tully, K. J. 2008. Development of the Environmental Assessment Tool (EAT) to measure organizational physical and social support for worksite obesity prevention programs. Journal of occupational and environmental medicine. 50(2), 126-37.

Fransson, E. I., Heikkilä, K., Nyberg, S. T., Zins, M., Westerlund, H., Westerholm, P., Väänänen, A., Virtanen, M., Vahtera, J., Theorell, T., Suominen, S., Singh-Manoux, A, Siegrist, J., Sabia, S., Rugulies, R., Pentti, J., Oksanen, T., Nordin, M., Nielsen, M. L., Marmot, M. G., Magnusson Hanson, L.L., Madsen, I.E., Lunau, T., Leineweber, C., Kumari, M., Kouvonen, A., Koskinen, A., Koskenvuo, M., Knutsson, A., Kittel, F., Jöckel, K. H., Joensuu, M., Houtman, I. L., Hooftman, W.E., Goldberg, M., Geuskens, G.A., Ferrie, J. E., Erbel, R., Dragano, N., De Bacquer, D., Clays, E., Casini, A., Burr, H., Borritz, M., Bonenfant, S., Bjorner, J. B., Alfredsson, L., Hamer, M., Batty, G. D. &, Kivimäki M. 2012. Job Strain as a Risk Factor for Leisure-Time Physical Inactivity: An Individual-Participant Meta-Analysis of Up to 170,000 Men and Women. American Journal of Epidemiology. 176(12), 1078-1089.

Gillebaart, M. 2018. The Operational’ Definition of Self-Control. Frontiers in Psychology, 9, 1231. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://www.frontiersin.org/article/10.3389/fpsyg.2018.01231

Gillebaart, M., & Adriaanse, M. A. 2017. Self-control Predicts Exercise Behavior by Force of Habit, a Conceptual Replication of Adriaanse et al. 2014. Frontiers in psychology, 8, 190. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi:10.3389/fpsyg.2017.00190

Gillebaart, M. & de Ridder D. 2015. Effortless Self‐Control: A Novel Perspective on Response Conflict Strategies in Trait Self‐Control, Social and Personality Psychology Compass. 9, 88–99. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi: 10.1111/spc3.12160

Hallman, D. M., Jørgensen, M. B., Holtermann, A. 2017. On the health paradox of occupational and leisure-time physical activity using objective measurements: Effects on autonomic imbalance. PLoS ONE 12(5): e0177042. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1371/journal.pone.0177042

Inzlicht, M., Legault, L., & Teper, R. 2014. Exploring the Mechanisms of Self-Control Improvement. Current Directions in Psychological Science. 23(4), 302-307. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0963721414534256

Jakobsen, M. D., Sundstrup, E., Brandt, M., Jay, K., Aagaard, P., & Andersen, L. L. 2015. Physical exercise at the workplace prevents deterioration of work ability among healthcare workers: cluster randomized controlled trial. BMC public health. 15, 1174. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi:10.1186/s12889-015-2448-0

Kern, M.L., Reynolds, C. S. & Firedman, H. S. 2010. Predictors of Physical Activity Patterns Across Adulthood: A Growth Curve Analysis. Personality and Social Psychology Bulletin 36(8), 1058.1072. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0146167210374834

Laitinen, J., Turpeinen, M., Korkiakangas, E., Kaksonen, T., Oksanen, T., Salmi, A., Lusa, S., Ahola, S. & Promo@Work-konsortio. 2018. Mars matkalle! – Terveyttä työpaikoille. Työterveyslaitos. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://www.ttl.fi/wp-content/uploads/2018/11/Terveyden-edist%C3%A4misen-suositukset-ty%C3%B6paikoille_sivuttain_TULOSTUS.pdf

Lundell, S., Tuominen, E., Hussi, T., Klemola, S., Lehto, E., Mäkinen, E., Oldenbourg, R., Saarelma-Thiel, T. & Ilmarinen, J. 2011. Ikävoimaa työhön. Helsinki: Työterveyslaitos.

Molden, D. C., Hui, M.H. & Scholer A. A. 2018. What limits self-control? Teoksessa de Ridder, D., Adriaanse, M. & Fujita K. (toim.) The Routledge International Handbook of Self-Control in Health and Well-Being. Routledge. Taylor & Francis Group, 129-142.

de Ridder, D. T. D., Lensvelt-Mulders, G., Finkenauer, C., Stock F. M. & Baumeister, R. F. 2012. Taking Stock of Self-Control: A Meta-Analysis of How Trait Self-Control Relates to a Wide Range of Behaviors. Personality and Social Psychology Review. 16(1), 76–99. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi: 10.1177/1088868311418749

Rutanen, R. 2017. Physical Exercise, Work Ability and Quality of Life in Middle-aged Women Short- and long-term effects of a randomized controlled intervention. Acta Electronica Universitatis Tamperensis 1782. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa:
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-0441-6

Sjögren, T. 2006. Effectiveness of a workplace physical exercise intervention on the functioning, work ability, and subjective well-being of office workers: a cluster randomised controlled cross-over trial with a one-year follow-up. University of Jyväskylä. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:951-39-2659-1

Smith, L., McCourt, Sawyer, A. ym. 2016. A review of occupational physical activity and sedentary behaviour correlates. Occupational Medicine. 66(3), 185–92. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa:  https://doi.org/10.1093/occmed/kqv164

Straker, L., Mathiassen, S. E. & Holtermann, A. 2018. The ‘Goldilocks Principle’: designing physical activity at work to be ‘just right’ for promoting health. British Journal of Sports Medicine. 52 (13), 818-819.

Sutin, A. R., Stephan, Y., Luchetti, M., Artese, A., Oshio, A. & Teracciano, A.  2016. The Five-Factor Model of Personality and Physical Inactivity: A Meta-Analysis of 16 Samples. Journal of Research in Personality. 63, 22–28. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi:10.1016/j.jrp.2016.05.00

Tangney, J. P., Baumeister, R. F. & Boone, A. L. 2004. High self-control predicts good adjustment, less pathology, better grades, and interpersonal success. Journal of Personality. 72, 271-322. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi: 10.1111/j.0022-3506.2004.00263.x

Tavares, L. S., Plotnikoff, R. C. & Loucaides, C. 2009. Social-cognitive theories for predicting physical activity behaviours of employed women with and without young children.  Psychology, Health & Medicine.14(2), 129-142. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/13548500802270356

Tougas, M. E., Hayden, J. A., McGrath, P. J., Huguet, A., & Rozario, S. 2015. A Systematic Review Exploring the Social Cognitive Theory of Self-Regulation as a Framework for Chronic Health Condition Interventions. PloS one, 10(8), e0134977. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi:10.1371/journal.pone.0134977

Tuomi, K., Vanhala, S., Nykyri, E, & Janhonen, M. 2004. Organizational practices, work demands and the well-being of employees: a follow-up study in the metal industry and retail traid. Occupational Medicine. 54(2), 115-121.

Väänänen, I. & Harmokivi-Saloranta, P. 2017. Working capacity and productivity training. Teoksessa Well-being and Regenerative Growth Annual Review 2017. Peltonen, K. (toim.) The Publication Series of Lahti University of Applied Sciences, 35, 110-114. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-827-280-2

Väänänen, I., Harmokivi-Saloranta, P., Kukkurainen, M. L., Mikkola, A., Romo A. & Varajärvi, S. 2018. Työkykyä ja tuottavuutta metallialalle. Teoksessa: Hyvinvointi ja uudistava kasvu: painoalan kokoomajulkaisu 2018. Peltonen, K. & Kouvo, H. (toim.) Lahden ammattikorkeakoulun julkaisusarja, Lahden ammattikorkeakoulu. Grano Oy, Lahti. 42, 111-116. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-827-292-5

Watanabe, K., Kawakami, N., Otsuka, Y. & Inoue, S. 2018. Associations among workplace environment, self-regulation, and domain-specific physical activities among white-collar workers: a multilevel longitudinal study. The international journal of behavioral nutrition and physical activity. 15(1), 47. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi:10.1186/s12966-018-0681-5

Wilson, K. E. & Dishman, R. K. 2015. Personality and physical activity: A systematic review and meta-analysis. Personality and Individual differences. 72, 230-242.  [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi.org/10.1016/j.paid.2014.08.023

Young, M. D., Plotnikoff, R. C. & Collins, C. E., Callister, R. & Morgan, P. J. 2014. Social cognitive theory and physical activity: a systematic review and meta-analysis. Obesity Reviews, 15(12), 983-985. [Viitattu 27.2.2019]. Saatavissa: doi: 10.1111/obr.12225

Kirjoittaja

TtT, esh Marja Leena Kukkurainen toimi LAMKissa tuntiopettajana ja TTV -hankkeessa asiantuntijana

FT, LitL Ilkka Väänänen toimii LAMKissa erikoistutkijana ja projektipäällikkönä

Artikkelikuva: https://pxhere.com/en/photo/1437973 (CC0)

Julkaistu 11.3.2019

Viittausohje

Kukkurainen, M. L. & Väänänen, I. 2019. Liikunta-aktiivisuuden parantamisen mahdollisuudet yksilön ja työympäristön näkökulmasta. LAMK RDI Journal. [Viitattu ja pvm]. Saatavissa: http://www.lamkpub.fi/2019/03/11/liikunta-aktiivisuuden-parantamisen-mahdollisuudet-yksilon-ja-tyoympariston-nakokulmasta/

Opettajuuden muutokset ammattikorkeakouluissa

Artikkelissa pohditaan ammattikorkeakoulun opettajuuden muutosta tutkimalla eri muutostekijöitä ammattikorkeakoulujen perustamisesta tähän päivään. Pohdinnan tarkoituksena on kirjoittajan halu kehittää työtään opettajien esimiehenä ymmärtämällä paremmin opettajuuden muutoskaarta ja sitä kautta kyetä paremmin valmistautua tulevaisuuteen.

Kirjoittaja: Tapani Heikkilä

Muutokset koulutuksessa, ikäluokissa ja opiskelijarakenteessa

Ammattikorkeakoulut synnytettiin aikoinaan vastaamaan kasvaneeseen koulutuskysyntään. 1980-luvulla ylioppilaiden määrä oli kasvanut 1970-luvun alun noin 20 000:sta 1980-luvun lopun noin 32.000:een (Tilastokeskus 2018). Ylioppilaille ei riittänyt koulualoituspaikkoja ja monet suuntasivatkin ammattiopistoon ja sen käytyään hakivat uudelleen opiskelupaikkaa yliopistosta. Samaan aikaan nopea teknologinen kehitys ja kansainvälistyminen lisäsivät valtakunnallista koulutustarvetta. Ensimmäiset ammattikorkeakoulut aloittivat kokeiluina vuonna 1991 ja ensimmäiset toimiluvat myönnettiin vuonna 1996.

Ammattikorkeakouluihin valittavien AMK-opiskelijoiden määrää nostettiin 2000–luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä lukemasta 32.881 (2001) lukemaan 36.399 (2010). Samaan aikaan aloitettiin myös ylemmän AMK-tutkinnon koulutus. AMK-tutkinto-opiskelijoiden sisäänottoa kasvatettiin siis yli 10 % ja kaikkien opiskelijoiden yhteismäärää noin 19 % (Vipunen 2018). Aloituspaikkoja leikattiin tuntuvasti vuonna 2012, mutta vuosikymmenen alun suuret opiskelijamäärät ovat heijastuneet toimintaan.

Samalla ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus ammattikorkeakouluopiskelijoista on pudonnut. Vuonna 2010 aloittaneista Lahden ammattikorkeakoulun opiskelijoista ylioppilaita oli 75 % ja vuonna 2016 aloittaneista ylioppilaiden osuus oli enää 66 %. Sosiaali- ja terveysalalla pudotus on ollut peräti 15 prosenttiyksikköä (Vipunen 2018). Kaiken kaikkiaan ammattikorkeakoulun aloittavien opiskelijoiden määrä ja taustakoulutus toimivat merkittävänä osatekijänä tutkittaessa amk- kentän muutosta ja opettajuuden muutosta siinä mukana.

Eräs merkittävä osatekijä tutkittaessa niin oppimisen kuin opettajuudenkin muutosta vuosikymmenten aikana liittyy korkeakoulupedagogiikan ja vanhan opistopedagogiikan eroihin. Korkeakoulupedagogiikalle tyypillinen piirre on opintojen valinnaisuus. Korkeakouluopiskelussa päävastuu opiskelusta on opiskelijalla itsellään ja vain opiskelija voi päättää oman etenemisrytminsä, opintojen tarkemman sisällön ja haluaako ylipäätään opiskella. (Laakkonen 2003)

Osakeyhtiö ja rahoitusmalli

Ammattikorkeakoululain mukaan ammattikorkeakoulutoiminta edellyttää valtioneuvoston myöntämää toimilupaa. Lain seitsemännen pykälän mukaan toimiluvan hakijalla on ”toiminnan laatu, vaikuttavuus ja tehokkuus huomioon ottaen taloudelliset ja toiminnalliset edellytykset 4 §:n mukaisten tehtävien asianmukaiseen järjestämiseen” (Ammattikorkekaoululaki 932/2014).

Koululla tulee siis olla taloudelliset edellytykset kunnossa, jotta toimilupa ylipäätään on myönnettävissä. Tästä päästään toiseen opetustyöhön vaikuttaneeseen olosuhdetekijään eli rahoitusmalliin.

Perinteinen rahoitusmalli perustui valtionosuusjärjestelmään kuten julkistalous yleisemminkin. Esimerkiksi Lahden alueella katsottiin tarvittavan tietyn kokoinen ammattikorkeakoulu ja sen ylläpito maksaa tietyn rahan vuodessa. Rahoittajan rahoituspäätös ei perustunut esimerkiksi tutkintojen määrään vaan ennakoitavien kustannusten – opetuksen ja muun toiminnan palkat, kiinteistökustannukset, järjestelmät ja koneet jne. – määrään.

Vuonna 2014 tämä muuttui, eli valtaosa rahoituksesta tulikin tutkinnoista sekä opintojen etenemisestä (55 op lukuvuodessa saavuttaneista). Tällä hetkellä tutkinnot tuovat 40 % rahoituksesta ja eteneminen 23 %. Seuraavaan rahoitusmalliin on ehdotettu tutkintojen osuudeksi peräti 56 %, mutta opintojen etenemisen mittari jäisi pois. (OKM 2018, 16)

Samaan aikaan koko rahoituspotti on laskenut viidenneksen vuodesta 2012. Vuosina 2015 – 2017 rahoitus on vähentynyt 41 miljoonaa euroa. (Arene 2017) Tämä on lisännyt opettajan työhön muutospainetta.

TKI ja aluekehitys

TKI-volyymin iso loikka on otettu viimeisen neljän vuoden aikana ulkoisen rahoituksen kasvettua vuoden 2015 noin 2,1 milj. eurosta tämän vuoden ennusteen mukaiseen reiluun 5 milj. euroon LAMKissa (LAMK 2018a). Tämä 150 % kasvu ei tietenkään ole yksinomaan opettajien työtä, mutta kyllä opettajienkin tekemä TKI-volyymi on kasvanut. Pelkästään tekniikan alalla ollaan vuoden 2019 työaikasuunnitelmiin budjetoimassa noin 9600 h TKI-työtä. Vastaava luku vuoden 2016 suunnitelmissa oli 2158 h (LAMK 2018b). Opettajien tekemä TKI-työn määrä on tekniikan alalla siis kolmessa vuodessa lähes viisinkertaistunut.

Hanketyön lisääntyminen muuttaa koko opettajuuden ja pedagogisen ajattelun identiteettiä. Metropolia ammattikorkeakoulussa tehdyn henkilöstökyselyn perusteella opettajat usein pohtivat, toimiiko hankkeessa opettaja vai asiantuntija. Joskus hankkeen koetaan jopa häiritsevän opetusta, vaikka hankesuunnitelma on laadittu nimenomaan siltä pohjalta, että opintojakso integroidaan hankkeeseen ja opiskelijat toimivat ikään kuin hankkeen koekaniineina. (Mannila & Heiskanen 2014, 47-48)

Aluekehitystä tukevaa yritysyhteistyötä on useilla aloilla tehty jo ammattikorkeakoulun alkupäivistä alkaen. Selkeänä esimerkkinä sosiaali- ja terveysala, missä todellisessa työympäristössä suoritettava harjoittelu on oleellinen osa koko tutkintoa. Myös esimerkiksi tekniikan alan konetekniikan koulutusvastuussa on mekatroniikan opintojen runko hyvin pitkälti perustunut projektioppimiseen ja tässä yritysprojektit ovat olleet keskeinen osa kokonaisuutta. Takavuosien projektioppimisessa on kuitenkin käytetty varsin selkeää ja koko opiskelijaryhmälle yhtenäistä mallia. Todellisia yritysyhteistyökumppaneita on ollut varsin niukasti ja heidän roolinsa on ollut enemmän asioita esittelevä ja työelämän faktoja avaava kuin opiskelijan kokonaisvaltaista ammatillista kasvua tukeva.

Tämän päivän mallissa haetaan syvällisempää yhteistyötä. Hyvinä esimerkkeinä LAMKin konetekniikan yhteistyö Rauten, Orferin, Alten Finlandin ja SEW-Eurodriven kanssa. Sen yksityiskohtaisemmin caseja avaamatta todettakoon yleisellä tasolla, että näissä yritykset antavat omia järjestelmiään / laitteitaan käyttöömme, osallistuvat omalta osaltaan opetustapahtumaan ja joissain tapauksissa myös arviointiin. Tämä tuo opettajuuteen lisävaatimuksen toimimisesta tiiviissä yhteistyössä ei vain opettajakollegoiden kanssa vaan täysin koulun ulkopuolisen toimijan kanssa. Yhtenä esimerkkinä haasteesta ovat esimerkiksi aikataulut. Koulumaailmassa on totuttu tiettyyn rytmitykseen esimerkiksi lukujärjestystyön osalta. Tämän päivän yritykset myös toivovat lisää yhteistyötä. Ammattikorkeakoulun toivotaan olevan vahvemmin mukana työmenetelmien ja osaamisen kehittämisessä (Vanhanen-Nuutinen ym. 2012).

Yksilölliset opintopolut

Seuraavaksi asiaksi osana suurta opettajuuden kokonaismuutosta nostetaan opiskelijoiden yksilölliset valintamahdollisuudet niin opintojen sisällön kuin etenemisenkin suhteen. Itse en ole koskaan opiskellut ammattikorkeakoulussa vaan juuri amk -aikaa edeltävässä opistomaailmassa. Koulun alkaessa olimme varsin homogeeninen joukko, etenimme tasatahtiin yhtä putkea ja valmistuttuamme olimme edelleen hyvin homogeeninen joukko. Valinnan mahdollisuuksia ei juuri ollut ja kaikki oli selkeästi ja etukäteen aikataulutettua.

Nyt aloittavien opiskelijoiden joukko on jo pelkästään koulutustaustaltaan huomattavasti entistä heterogeenisempaa. Osaamisen perustaso vaihtelee myös rajusti esimerkiksi matematiikan ja kielien osalta. Esimerkkinä ruotsin kieli, missä kuluvana syksynä ohjattiin valmentavalle peruskurssille 62 % aloittaneista opiskelijoista. Myös motivaatiotasot vaihtelevat mihin vaikuttaa alussa mainittu aloituspaikkojen määrä suhteessa ikäluokkiin sekä yleinen valinnan vapauden kulttuuri. Vetovoima esimerkiksi joissain tekniikan koulutusvastuissa on todella alhainen, mikä ei voi olla näkymättä opiskelijoiden motivaatiotasossa.

Toinen yksilöllisiä polkuja korostava yksityiskohta on opiskelijoiden työssäkäynti opiskeluaikana. Esimerkiksi tekniikan alalla työssä käyvien opiskelijoiden osuus on kasvanut vuodesta 2007 vuoteen 2016 suhteellisesti 70 % (2553 →4341 kpl) (Tilastokeskus 2018). Oman kokemukseni mukaan me 90-luvun alussa opistossa opiskelleet emme harvaa poikkeusta lukuun ottamatta lomien ulkopuolella juurikaan töissä käyneet. Tämä muutos aiheuttaa opettajille kahdenlaisia haasteita. Yksi jo pidempään näkyvissä ollut haaste liittyy opintojen aikatauluttamiseen eli kun opettaja tai muu opiskelijaryhmä järjestää jotain, ei aika välttämättä kaikille sovi työesteiden vuoksi. Kun samaan aikaan edellisessä osiossa mainittu yritysyhteistyön lisääntyminen vaikeuttaa aikataulujen ennakointia ja aiheuttaa helposti viime hetken muutoksia on yhtälö todella vaikea ratkaista.

Toinen uusi asia on työn opinnollistaminen. Perinteisen mallin mukaan opettaja hoiti tuntinsa ja arvioi opiskelijan osaamisen omaan opetukseensa liittyvän tentin tai harjoitustyön perusteella. Osaamisperusteinen opetussuunnitelma sekä opiskelijoiden lisääntynyt työssä käynti on tuonut opettajalle lisää työkaluja opiskelijan arviointiin. Haasteena tässä on se, etteivät kaikki opettajat ole osanneet näitä työkaluja hyödyntää – osittain ajankäytöllisistä syistä, osittain oman identiteetin kadottamisen pelossa. Voinko arvioida jotain, mitä en ole itse opettanut?

Toimintaympäristön tekninen muutos

Poliittisen ohjauksen, lisääntyneen hanke- ja yritysyhteistyön sekä opiskelijakentän heterogenisoitumisen lisäksi opettajan työtä ja työn sisällön muutosta haastaa myös toimintaympäristön tekninen ja hallinnollinen muutos. Tarkoitan tällä opiskelijarajapintatyöskentelyyn suoraan tai välillisesti vaikuttavia asioita sekä työtä, mikä ei suoraan liity opiskelijan osaamistason kasvattamiseen.

Syksyllä 2018 on Lahden ammattikorkeakoulussa noussut hyvinkin päivänpolttavaksi puheenaiheeksi opiskelun ja opiskelun tukitoimintojen tilat. Tämä on luonnollista näin uuden Mukkulankadun kampuksen käyttöönottovaiheessa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa tilojen toimivuuteen millään lailla, mutta kaksi muutosta uudet tilat ainakin toistaiseksi tuovat: opetustilojen ja etenkin perinteisten opetusluokkien määrä pienenee huomattavasti sekä opettajilla ja opettajatiimeillä ei ole enää ns. omia huoneita.

Opetustilojen määrän vähenemiseen on jo varauduttu lähiopetuksen määrän vähenemisellä. Kymmenen vuotta sitten kun itse aloitin LAMK-uraani liiketalouden alan opettajana, käytettiin päiväryhmälle lukkaroinnissa yleisesti laskentakaavaa 1 h lukujärjestysvarausta yhtä opintopistettä kohti 14 viikon ajanjaksolle. Mikäli toteutus vedettiin yhden 7 viikon periodin aikana, tuplattiin tuntimäärä. Tämä piti sekä opiskelijaryhmän että opettajan kalenterit täytenä. Nyt kun katsoo tavallisen päiväryhmän lukujärjestyksiä, saattaa ryhmälle olla lukkaroituna 10 – 15 h lähiopetusta viikossa. Tilojen teoreettisesta maksimikapasiteetista ei ole tarkkaa laskelmaa, mutta karkeat laskelmat antavat mahdollisuuden noin 20-25 viikkotuntiin.

Tiloja on vapautettu nyt ns. juustohöyläperiaatteella eli vähentämällä tasaisesti kaikilta. Koska sekä verkkotutkinnot että monimuototutkinnot vaikuttavat melko vetovoimaisilta olisi tilaa kenties syytä vapauttaa mieluummin niin, että karkealla jaolla joka toinen ryhmä on lähimuotoinen ja joka toinen verkko- tai monimuotoinen. Näin lähiryhmän kontaktia voisi nykyisestä itse asiassa lisätä tilakapasiteetin silti riittäessä.

Lisätään verkko- ja etäopiskelua kuinka tahansa, tuo tämä muutoksen opettajan työnkuvaan. Perinteisen mallin mukaan opettajat tapasivat opiskelijoita säännöllisesti ja usein tunsivat nämä kohtuullisen hyvinkin – sosiaalinen kontakti luo turvallisuutta. Kontaktin väheneminen muuttaa tämän liitoksen laatua.

Ennen Mukkulankadulle muuttoa opettajilla oli omat työpisteet, joista heidät kohtuullisesti tavoitti niin yksilöinä kuin usein tiiminäkin. Näin ainakin Ståhlberginkadun, Kannaksenkadun ja Hoitajankadun toimipisteissä. Tällöin opiskelijat löysivät opettajat melko helposti. Lisäksi tiimihuoneissa syntyi spontaania keskustelua ja asiat saatiin selvitettyä mieleen juolahtaessa. En ota kantaa siihen, onko nykymalli parempi tai huonompi. totean sen vaan olevan erilainen ja vaativan opettajilta lisäpohdintaa muutoksessa.

Perinteisen mallin mukaan opiskeltaessa ryhmän opiskelijat eivät välttämättä ilmoittautuneet toteutuksille lainkaan vaan katsoivat puhtaasti lukujärjestyksistä mihin aikaan ja mihin tilaan he kulkeutuvat paikalle. Tarkempi sisältö paljastui sitten opetuksen edistyessä. Tämä oli siis aikana ennen yksilöllisiä polkuja, ennen osaamisperusteisuutta ja ennen valinnan vapautta. Nykymallissa opiskelija siis etenee yksilöllisesti ja valitsee runsaasta kokonaistarjonnasta itselleen sopivan paketin. Tämä tarkoittaa, että niin opintojaksojen (OPSissa) kuin toteutussuunnitelmien (aktiivisessa opetustarjonnassa) tulee täyttää tietyt informatiiviset kriteerit. Tämän informaation avulla opiskelija löytää ne itseään kiinnostavat toteutukset ja pääsee vertaamaan omaa esim. työelämässä hankittua osaamistaan opintojakson osaamistavoitteisiin. Tämän informaation laadusta ja määrästä vastaa kyseisen toteutuksen opettaja tai opettajatiimi.

Yllä esitetty toimii yhtenä esimerkkinä siitä, että opettajan työn sisältöön on tullut enemmän huolehdittavia yksityiskohtia. Jonkun mielestä työtä on tullut lisää, toisen mielestä työmäärä sinänsä ei ole lisääntynyt, mutta yhdenmukaisuuden, yhteisten aikataulujen ja yhdessä käytettävien järjestelmien virrassa varsin monien on tullut opetella jotain uutta. Kaiken kaikkiaan opettaja on enemmän vastuussa kokonaisuuksista – oikeastaan vähän kaikesta mikä opiskelijalle näkyy – ja tämä on yhtenä detaljina mukana opettajan työn muutoksessa.

Opettajaidentiteetin muutos

Perinteinen ammattiopettajamalli on ollut hyvin substanssikeskeinen. Opettajan osaaminen liittyy enemmän tausta-ammatin osaamiseen kuin nuorten ohjaamiseen tai pedagogisen ajattelun kehittämiseen (Kaljonen 2014). Tämä perustuu pyrkimykseen luoda autenttinen linkki työelämän ja koulun väliin. Opettajan tulee kyetä oman kokemuksen ja ammatillisen osaamisen kautta osoittamaan, mikä on ammatillisen osaamisen kannalta kaikkein merkittävintä. Ammatillinen opettaja haluaa kuulua alansa huippuihin ja toimia luotettavana kumppanina työelämälle (Kaljonen 2014).

Ammattikorkeakoulu-uudistuksen myötä haettiin toimintaan enemmän monialaisuutta. Tavoitteena on ollut tarjota eri alojen opiskelijoille enemmän mahdollisuuksia valita opintoja toisten alojen tarjonnasta. Eri alojen opettajat, jotka ovat valmistuneet perinteisestä sairaanhoito-oppilaitoksesta tai teknillisestä oppilaitoksesta, eivät omaa kokemusperäistä osaamista ohjata opiskelijoita muiden alojen opintoihin. (Laukia 2006)

Perinteisessä mallissa opettaja piti hyvänä opetuksena perehtymistä alan viimeiseen tutkimukseen. Tähän myös resurssoitiin voimakkaasti ja oikeastaan kaikki muu toiminta oli muun henkilökunnan vastuulla. Opettajalla ei ollut hallinnollisia tehtäviä, mutta ennen kaikkea opettaja ei ollut vastuussa opiskelijoiden keskeyttämisestä tai ylipäätään heidän mielialastaan. Tämä näkyy myös keskeyttäneiden määrässä eli esimerkiksi vuosien 1992-2001 välillä aloittaneiden LAMKin tekniikan alan opiskelijoista valmistui 50,2 % (1048 / 2088) eli käytännössä puolet keskeytti (LAMK 2018b). Lukemat ovat edelleen samat.

Tämä siis aikana jolloin opiskelijat kuitenkin kävivät vähemmän töissä ja opiskelijoiden suhteellinen määrä ikäluokasta oli nykyistä pienempi. Korkean keskeytysasteen voidaan siis katsoa pitkälti johtuneen ohjauksen puutteesta. Kaikki opettajakontaktit olivat enemmänkin silkkaa substanssiopetusta. Nyt kun rahoitus perustuukin tutkintomääriin eikä aloittaneiden opiskelijoiden määrään, ei vastaaviin keskeytysprosentteihin ole enää varaa vaan keskeyttäneiden määrää tavoitellaan alennettavaksi. Ja tämä siis nykyisillä resursseilla, nykyisessä toimintaympäristössä ja tämän hetkisellä lähtötasolla.

Tutkimusten perusteella ammattikorkeakoulujen lehtorit kokevat ison osan muutoksista tulleen hyökyaallon lailla. Samaan aikaan monet toimintatavat ja järjestelmät pohjautuvat perinteisiin malleihin. Tällaisia ovat opetussuunnitelmat, työaikasuunnittelu (TAS) ja lukujärjestyssuunnittelu. Kuilu hierarkkisen ja pitkäjänteisen suunnittelun sekä hektisen ja päivittäismuutoksia sisältävän todellisuuden välillä näyttää vain kasvavan. (Mäki ym. 2012)

Opettajan osaamisjakauma

Pedagoginen muutos vuosikymmenten aikana on vienyt opettajaa kohti oppimisen ohjaajaa työelämäperustaisilla opintojaksoilla. Näiltä opintojaksoilta odotetaan laajojen kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien oppimista sekä monialaisuutta. Näille opintojaksoille on hyvin haastavaa allokoida resurssia jonkin tietyn erityisosaamisen kautta. Näin pelkkä kapea-alainen oman oppiaineen hallinta ei riitä vaan opettajalla tulee olla yleiskäsitys laajemmasta kokonaisuudesta. (Auvinen 2004)

Sama asia voidaan kertoa myös vaadittavan osaamisjakauman kautta. Jaan tässä opettajan osaamisen neljään vaadittavaan osaamisalueeseen:

  1. Substanssiosaaminen
  2. Pedagoginen osaaminen
  3. Työyhteisöosaaminen
  4. Sosiaalinen osaaminen

Substanssiosaamisella tarkoitetaan oman alan osaamista eli kuinka syvällisesti esim. rahoituksen opettaja tuntee oman alueensa ja kuinka suvereenisti näitä asioita itse pyörittää. Pedagoginen osaaminen liittyy opettajan kykyyn käyttää eri opetusmenetelmiä ja taitoon saada opiskelijat oppimaan esim. digitaalisuutta hyväksi käyttäen. Tähän liittyy myös opiskelijan ohjaaminen eli tutorointi. Työyhteisöosaaminen sisältää tiedot ja taidot pärjätä sujuvasti omassa työympäristössään ja suorittaa eri tehtäviä oikein ja aikataulussa. Tällaisia tehtäviä ovat monet opetusta tukevat työt kuten toteutussuunnitelmien laatiminen, tilavarausten teko ja arviointiaikataulut. Sosiaalinen osaaminen taas näkyy opettajan kykynä tehdä yhteistyötä niin koulun sisällä kuin ulkopuolisten toimijoidenkin kanssa.

Historian peilikuvassa substanssiosaaminen on ollut todella hallitsevassa asemassa. Pedagogista osaamista on toki aina tarvittu, mutta huomattavasti kapea-alaisemmin kuin tänä päivänä. Työyhteisöosaaminen on saanut olla hyvin kapealla tasolla, koska tehtävävastuuta on jaettu eri tavalla kuin nyt eikä sosiaalisen osaamisenkaan tarve ole samaa tasoa kuin tänä päivänä, koska opetustehtävät on valtaosaltaan tehty yksin.

Ihminen kehittyy ja kykenee kasvattamaan osaamisen kokonaispakettiaan. Jokaisen osaamiskokonaisuus sisältää kuitenkin rajat ja ennen kaikkea kokonaisosaamisen kehittyminen tapahtuu ennemmin hitaammin kuin nopeammin. Näin ollen, koska osaamisten 2-4 merkitys on tämän artikkelin perusteella kasvanut, voidaan pohtia voiko substanssiosaamisen merkitys enää vastata perinteistä mallia vai pitäisikö sitä osuutta pienentää joko yksilö- tai vähintään tiimitasolla?

Tulevaisuus

Ammattikorkeakoulujen tulevaisuudesta ja koulujen tulevaisuuskuvista on esitetty monenlaisia skenaarioita. Yksi mielenkiintoinen pään avaus tuli joulukuun 2018 alussa Supercell –yhtiöltä. Yrityksen perustamassa koulussa päämääränä on yhden osaamistason kasvattaminen vallankumouksellisin menetelmin: opettajia ei ole, luokkia ei ole, oppikirjoja ei ole. Koulu on tavallaan aina auki ilman lukujärjestyksiä ja koko oppiminen perustuu todellisten ongelmien ratkaisuun ryhmätyönä. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan, tuleeko tämä vaikuttamaan ammattikorkeakoulujen toimintatapoihin. (Valkama & Salokorpi 2018)

Tulevaisuuden kannalta tärkeä tekijä on pedagogiikan johtaminen. Omassa tutkimuksessaan Marjo Kyllönen jakaa koulut lamaantuviksi kouluiksi sekä markkinoiden kouluiksi. Lamaantuvissa kouluissa johtaminen on keskusjohtoista, resursseja lasketaan tiukkojen raamitusten pohjalta ja työn oheistoiminnat kuormittavat raskaasti. Markkinoiden koulussa johtaminen tapahtuu jalkautettuna toimintana lopullisten tulostavoitteiden kautta. Opettajat toimivat hyvin yrittäjämäisesti omaa palveluaan tarjoten. (Kyllönen 2011)

Tässä artikkelissa esitettyjen seikkojen pohjalta voimme tehdä kohtuullisen luotettavia päätelmiä siitä, mihin suuntaan opetustyö on menossa tai vähintään siitä mihin suuntaan se ei ole menossa. Listataan tähän muutama faktana pidettävä detalji

  • Ammattikorkeakoulutukseen suunnattu kokonaisrahoitus ei ole merkittävästi kasvamassa
  • Koulun saama perusrahoitus tai ainakin merkittävä osa sitä perustuu tutkintojen määrään
  • Aloituspaikkojen määrä ei ole merkittävästi pienenemässä – osaamistarve on pikemminkin kasvamassa kuin vähenemässä
  • Koulun aloittavien opiskelijoiden lähtötaso heterogenisoituu edelleen, tai ainakaan se ei palaa homogeenisemmaksi
  • Opettajan osaamisvaatimukset – yksilö- tai tiimitasolla – laajenevat edelleen tasaisemmin eri osaamisalueiden kesken kasvavan yksilöohjauksen, lisääntyvän aluekehitystyön sekä hallinnollisten vastuiden myötä

Nämä ovat tosiasioita, joista kaikki eivät ole toivottuja. Yksittäisinä toimijoina me emme tälle kokonaisuudelle oikein voi mitään. Mitä tämä tarkoittaa opettajan työn sisällön kannalta? Mitä tämä tarkoittaa ammattiopettajan identiteetin näkökulmasta?

Johtopäätökset

Ammattikorkeakoulun opettajuuden muutos substanssidetaljien toistajasta kohti kokonaisvaltaista opiskelijan ammatillisen osaamisen kehittäjää jatkuu edelleen. Muutosta johdettaessa asiaa voi viedä eteenpäin kahdella eri vaihtoehtoisella tavalla:

  1. Muutos liitetään jokaisen opettajan henkilökohtaiseen kehitysohjelmaan ja jokaisen työaikaa kohdistetaan enemmän yleisohjaukseen kuin ennen
  2. Opettajatiimeissä yleisohjaamista kohdistetaan joillekin toimijoille enemmän. Näin koko koulutuksen budjetista entistä laajempi osa suunnataan tutorointiin tai vastaavaan toimintaan, mutta välttämättä muutos ei koske kaikkia opettajia ainakaan suoraan.

Ammattikorkeakoulun suunnatessa resursseja enemmän opiskelijoiden yksilölliseen ja substanssista erilliseen ohjaukseen, tulee koulun päättää, kuinka tämän aiheuttama substanssivaje täytetään. Tässä avainasemaan nousee aluekehitysyhteistyö sekä ulkopuolisella rahoituksella toteutettu hanketoiminta. Opiskelija osallistuu aktiivisesti yritysten ongelmien ratkaisuun sekä kehittää toiminnallisia ja teknologisia ratkaisuja hanketoiminnassa. Näissä tapauksissa varsinaisen substanssiohjauksen antaa yrityksen edustaja tai esimerkiksi hankkeen TKI-asiantuntija. Opettaja koordinoi tätä toimintaa.

Edellä mainittujen yhteistyöverkostojen lisääntyvä käyttö edellyttää uudenlaista osaamista asioiden koordinoinnin ja sosiaalisen kompetenssin osalta. Uudenlaista osaamista vaativat myös opiskelijoiden ohjaukseen liittyvät muut tehtävät kuten tämän tukeminen omalla kasvu-urallaan.

Lähteet

Arene. 2017. [Viitattu 23.11.2018]. Saatavissa: http://www.arene.fi/uutiset/ammattikorkeakoulujen-rahoitusmalli-rajoittaa-autonomiaa/

Auvinen, P. 2004. Ammatillisen käytännön toistajasta monipuoliseksi aluekehittäjäksi? Ammattikorkeakoulu-uudistus ja opettajan työn muutos vuosina 1992 – 2010. Väitöskirja. Joensuun yliopisto, kasvatustieteellisiä julkaisuja. 222 – 252.

Ammattikorkekaoululaki 932/2014. Finlex. [Viitattu 15.11.2018]. Saatavissa: https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20140932

Kaljonen, P. 2014. Identiteettien monimuotoisuutta – keskustelua opettajien identiteeteistä. Teoksessa: Merja Reijonen, Päivi Kaljonen, Marjo Mannila & Eija Heiskanen. Ammattikorkeakoulun opettajuus muutoksessa. Opettajien toimijuus, identiteetti ja käsitykset työstään. Helsinki: Metropolia. Metropolia-ammattikorkeakoulun julkaisusarja. Aatos-artikkelit 17. 29-39.  [Viitattu 30.11.2018]. Saatavissa: https://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Julkaisutoiminta/Julkaisusarjat/AATOS/PDF/AATOS_17_2014_Ammattikorkeakouluopettajuus_muutoksessa.pdf

Kyllönen, M. 2011. Tulevaisuuden koulu ja johtaminen – Skenaariot 2020-luvulla. Väitöskirja. Tampereen yliopisto, kasvatustieteiden yksikkö. Tampere: Tampereen Yliopistopaino.

Laakkonen, R. 2003. Muuttuva opettajuus. Teoksessa Kotila, H. (toim.). Ammattikorkeakoulupedagogiikka. Helsinki: Edita. 273-282.

LAMK. 2018a. Nykytila-analyysi. Respa -intranet. [Viitattu 24.11.2018]. Saatavissa: https://lamkfi.sharepoint.com/sites/intranet/Documents%20%20staff/Nykytila-analyysi_290818.pdf#search=tki%20volyymi%202018

LAMK. 2018b. Peppi. Lahden ammattikorkeakoulun opetuksenhallintajärjestelmä. [Viitattu 30.11.2018]. Saatavissa: www.peppi.fi

Laukia, J. 2006. Koulutusperinteet opettajuuden muovaajina. Teoksessa: Hannu Kotila (toim.). Opettajana ammattikorkeakoulussa. Helia Ammatillinen korkeakoulu. Helsinki: Edita Prima. 128 – 141.

Mannila, M. & Heiskanen, E. 2014. Ammattikorkeakouluopettajan työn haasteet. Teoksessa: Merja Reijonen, Päivi Kaljonen, Marjo Mannila & Eija Heiskanen. Ammattikorkeakoulun opettajuus muutoksessa. Opettajien toimijuus, identiteetti ja käsitykset työstään. Helsinki: Metropolia. Metropolia-ammattikorkeakoulun julkaisusarja. Aatos-artikkelit 17. 43-52.[Viitattu 30.11.2018]. Saatavissa: https://www.metropolia.fi/fileadmin/user_upload/Julkaisutoiminta/Julkaisusarjat/AATOS/PDF/AATOS_17_2014_Ammattikorkeakouluopettajuus_muutoksessa.pdf

Mäki, K. & Vanhanen-Nuutinen, L. & Töytäri, A. 2012. Pohjimmaiset oletukset ja muutostsunamit ammattikorkeakoulutyössä. Teoksessa: Hannu Kotila & Kimmo Mäki (toim.). Ammattikorkeakoulupedagogiikka 2. Haaga-Helia ammatillinen opettajakorkeakoulu. Helsinki: Edita Prima. 165-184.

OKM. 2018. Luovuutta, dynamiikkaa ja toimintamahdollisuuksia – ehdotus ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen rahoitusmalleiksi vuodesta 2021 alkaen. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:35. [Viitattu 11.12.2018]. Saatavissa: https://minedu.fi/documents/1410845/4177242/181024_OKM_rahoitusraportti_web.pdf/44cd4514-8627-1ba7-029f-4ab712f40763/181024_OKM_rahoitusraportti_web.pdf.pdf

Tilastokeskus. 2018. Ylioppilastutkinnot. [Viitattu 23.11.2018]. Saatavissa: https://www.stat.fi/org/tilastokeskus/ylioppilastutkinnot.html

Valkama, H. & Salokorpi, J. 2018. Supercell perustaa koodareille koulun Helsinkiin. YLE. [Viitattu 6.12.2018]. Saatavissa: https://yle.fi/uutiset/3-10540523

Vanhanen-Nuutinen, L. & Laitinen-Väänänen, S. & Väänänen, I. 2012. Työelämä haastaa ammattikorkeakoulupedagogiikan. Teoksessa: Hannu Kotila & Kimmo Mäki (toim.). Ammattikorkeakoulupedagogiikka 2. Haaga-Helia ammatillinen opettajakorkeakoulu. Helsinki: Edita Prima.  259 – 273.

Vipunen. 2018. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden määrä. [Viitattu 15.11.2018]. Saatavissa: https://vipunen.fi/fi-fi/ammattikorkeakoulutus

Kirjoittaja

Tapani Heikkilä toimii tiimipäällikkönä Lahden ammattikorkeakoulun tekniikan alalla.

Julkaistu 11.12.2018

Viittausohje

Heikkilä, T. 2018. Opettajuuden muutokset ammattikorkeakouluissa. LAMK RDI Journal. [Viitattu ja pvm]. Saatavissa: http://www.lamkpub.fi/2018/12/11/opettajuuden-muutokset-ammattikorkeakouluissa/

Biowaste Collection in Selected EU Countries

The European Commission has set stricter regulations on waste separation, including biowaste. By the end of 2023, biowaste must be completely separated or recycled at source. Separate biowaste collection and composting play an essential part in the bio-based circular economy. This article analyses current biowaste management trends in selected European regions.

Authors: David Huisman Dellago & Katerina Medkova

Introduction

The ever-increasing resource consumption is causing waste production to be growing each year. In an effort to achieve sustainable development, cities across the globe are pushed to improve the waste management. An important part of household waste comes in the form of biowaste. EU considers as biowaste every biodegradable waste in the form of food (households, canteens, enterprises etc.) and green waste (parks, gardens etc.) (Council Directive 2008/98/EC).

Biowaste comprises waste from biodegradable nature, meaning it can be broken down naturally. The degradation, however, has negative environmental impacts as it produces Greenhouse gases (GHGs) such as methane. Additionally, if not correctly handled, it can pollute the waterways through run-offs. Even though environmental issues are known, the reality is that still many cities are dumping high amounts of biowaste in landfills.

Biowaste collection is an essential part of the waste management systems. It is considered the first step in biowaste management and if carried out correctly, it can positively impact the posterior steps in the process. The importance of adequate collection systems is due to the need of separating biowaste from general waste.

Therefore, correctly managed biowaste not only has environmental benefits but opens a market to new possibilities. The treatment aims at converting the waste into useful by-products, such as fertilizers or energy (biofuels). Conversion is a sustainable method that is a part of the biological cycle of circular economy ( Ellen MacArthur Foundation 2017). Some examples of biowaste treatment include the conversion of lignocellulosic biomass from food waste into ethanol, anaerobic digestion to create biogas (methane) or liquid bio-oil creation through pyrolysis (Khanal & Surampalli 2010). Composting is an attractive method, which is proven to directly benefit households, as it can be practiced domestically by citizens (Mihai & Ingrao 2018).

Treating biowaste as a valuable resource for products and energy challenges many governments, including the EU. Through the creation of the waste package, the EU addressed four different directives. The main directive is the waste framework directive (WFD). WFD sets the guidelines on waste management for national policies. The landfill directive aims at reducing the amount of waste destined to landfills, including biowaste. The packaging waste and the electronic waste directives regulate the use of packaging and electronic waste respectively. (Council Directive 2008/98/EC)

In a new effort to improve waste management in the EU, the European Council reached a provisional agreement with the Commission (with the ambassadors’ approval) (European Council 2017). The provisional agreement is a result from the action plan following the 2015 Circular Economy Package (European Commission 2015). It aims at reinforcing the objectives of the waste package by updating current standards. In fact, it sets stricter regulations including extended producer responsibility and mandatory waste separation (including biowaste). In addition, the agreement sets that by the end of 2023 biowaste must be completely separated or recycled at source (European Council 2018). Finally, with the new agreement, countries are expected to comply with higher standards. The situation of biowaste management in the EU is of special interest. This article analyses the biowaste management trends throughout different European regions, in order to understand how it works.

Research

Biowaste management practices are collected through the implementation process of two Interreg Europe projects, BIOREGIO and ECOWASTE4FOOD, due to their common aim at promoting bio-based circular economy and moving towards a sustainable and inclusive growth. Both projects desire to promote biowaste and foodwaste as a valuable resource for an efficient and environmentally friendly economy.

BIOREGIO focuses on regional circular economy models and best available technologies for biological streams. The project boosts the bio-based circular economy through a transfer of expertise about best available technologies and cooperation models, such as ecosystems and networks. The project runs from 2017 to 2021 and involves eight partners from six European regions. (Interreg Europe 2017a)

ECOWASTE4FOOD project supports eco-innovation to reduce food waste and promotes a better resource efficient economy. The project brings together seven local and regional authorities throughout Europe to address the crucial issue of food waste. The project runs from 2017 to 2020. (Interreg Europe 2017b)

Besides the project partners, both aforementioned projects actively involve groups of local stakeholders in the identification of local good practices, recognition of good practices from other EU regions, and their selection and implementation in the regional action plans. At the same time, by increased knowledge gained during the project, regions will be better equipped to improve their own policy instruments, in particular by funding new projects, improving the management of the instruments and influencing the strategic focus of the instruments.

Specifically, questionnaires were distributed in the framework of the BIOREGIO and ECOWASTE4FOOD projects in the participants regions. Those include regions in Finland, France, Greece, Italy, Poland, Romania, Slovakia, Spain and the UK (Figure 1).

Questionnaires were distributed to 11 regions by emails and completed electronically. To avoid any misunderstandings, the researcher had a close monitor of the procedure. All data were subjected to quality control and measurements not satisfying the requirements were rejected. Studied countries were responsible for providing the most relevant and up-to-date information based on their regional trends.

The questionnaire was distributed during March-April 2018. The questionnaire involved a series of questions based on biowaste collection, processing and future policies. However, only biowaste data will be presented in this article. A qualitative assessment was carried out at the collected data.

Figure 1. The studied regions

Results

The survey proves existence of different biowaste management services and operations among the European regions. An overview of the results can be seen in Table 1.

Table 1. Biowaste Collection in select EU countries

The majority of the regions separately collect biowaste. Sud Muntenia (Romania), on the other hand, does not collect it separately.

The percentage of biowaste separately collected from the total amount of bio-waste produced in a region varies significantly. In fact, regional differences are observed even within the same nations. For example, Finland’s Päijät-Häme region separately collects about 50% biowaste from the total biowaste in contrast with 24% in the South Ostrobothnia region. In Castilla-La Mancha (Spain), Pays de la Loire (France), and Central Macedonia (Greece), only 5% of biowaste is separately collected from the total biowaste production. Other regions, like Catalonia (Spain) and Ferrara (Italy), operate between 33 and 48%. The results are based on both garden waste and foodwaste. However, for instance, in the city of Devon, UK, the majority of the biowaste separated (65%) includes garden waste (39%). Regarding Castilla- la Mancha, the data collected constitutes from garden waste only.

In every separate collection service, except in Greece, households are responsible for the biowaste separation. In addition, enterprises and food industry participate to the biowaste management in Finland, Spain, France, UK and Italy. Enterprises include businesses and institutions such as education centres, government offices, businesses and zoos. Currently, Greece focuses only on enterprises as the main responsible for separating biowaste, however, responsibility of municipalities has been piloted.

The concern of the EU for reduction of food waste ending up in landfills is linked to the concern of waste packaging as expressed in the recent waste management agreement (European Council, 2018). According to the questionnaire, the waste generator (supermarkets, consumers, etc.) usually removes food packaging. However, in the regions of Central Macedonia and Pays de la Loire, no food packaging rule is applied upon producers before its disposal. Nonetheless, it is important to mention that in France, further treatment regarding food packaging is voluntary on the waste collector. On the other hand, Finnish regions and Devon (UK), implement an extensive food packaging management system, where consumers and industries are responsible for the separation. Furthermore, processing plants are capable of removing the packaging on site (e.g. anaerobic digestion plants have front-end technology to remove plastic packaging).

In the majority of the regions who separately collect biowaste, household biowaste is defined as a pure household (domestic) and biowaste produced in small businesses (cafeterias, schools, offices etc.). Only Finnish and Spanish regions consider additionally green/garden waste as household biowaste. In the UK, other types of waste, such as cooking oil, fall under the biowaste umbrella for that region.

Household biowaste is collected for further treatment, in either separate (bin) collection or in collective (shared bin) collection, except for the Spanish and French regions. Separate collection is mainly collected twice a week, although in South Ostrobothnia this is done every week.

An interesting method of biowaste handling, which is linked to household waste management, is self-composting. This method is used on a smaller scale in comparison to separate bin collection. Households in Devon, Pays de la Loire, Catalonia and Ferrara do not exceed 10%. This is a significantly small amount if compared with Päijät-Häme 62% private composting rate. In Finland, the limitations are seen in winter, when the temperatures can freeze the compost. Halfway, we can find Nitra’s 20% separation rate. Self-composting is also implemented in several municipalities in the Region of Central Macedonia but without recording a number of users.

Overall, biowaste collection services are charged in two different ways: to the Municipal authority as a tax or directly to the waste management company in the form of a private contribution. Finnish, Italian and Polish regions opt for the latter, making biowaste collection a private business, which is managed by the collection companies. In Romania, waste fees are collected either by local authorities or by private companies. The rest of the European regions tax the families for the collection services, acting as a mediator between the waste management companies and the waste producers. In France, there is a possibility of delegation where the municipal authorities give the responsibility to waste management companies directly and/or associations (recycling companies). In Slovakia, there are two methods taking place. The waste collection is financed according to the producer status. This means local domestic waste is financed by a municipal tax whilst business generated biowaste is managed by private contributions to a waste transportation company.

According to the study, there is a positive change envisioned for the future. In Castilla-La Mancha, a recent regional proposal was approved making biowaste separation mandatory for the food industry, restaurants, enterprises and households. It will be implemented in late 2018 and the collection method will be decided by each council.

Furthermore, the recent regional law implemented in January 2018 in the region of Wielkopolska, is still progressively being implemented in the remaining municipalities. This means that for now only, the city of Poznan is implementing mandatory biowaste separation and the rest of the municipalities are to follow in the upcoming years. Those are indeed, promising news for the biowaste collection situation in the European Union.

Conclusions and discussion

To conclude, it is important to point out the main trends regarding waste management in the selected European regions. Major disparity has been found in biowaste separation from general waste, as some regions such as Päijät-Häme, Devon or Ferrara are recovering 50% or more of their biowaste, whilst others are struggling to meet a 1% separation rate. Differences between regions in the same territory have been found. For example, in Spain, Catalonia separates 32% more than Castilla-La Mancha (0.9%) or in Finland, Päijät-Häme separates double the rate of South Ostrobothnia. Regarding Spain, Catalonia is one the pioneering regions in the implementation of household biowaste collection. As a result, other regions nationwide are found to be behind in that aspect but are working on improving their collection systems. Thus, Catalonia can be considered an exception within the country.

Out of all the countries, Romania does not collect nor separate biowaste as it ends in the landfills contributing to the country’s waste management concerns. Whilst other regions, such as, Castilla-La Mancha do not separately collect biowaste but rather separate later on in waste management centres.

In the region of the Pays de la Loire, France, composting is the main method of handling biowaste and a separate collection exists for garden waste only. The rest of the regions are separately collecting biowaste through a variety of methods. Mainly it includes the use of private containers for single families or common containers that are shared among different households/businesses. Composting is also practised in combination with this method; however, the main limitations include freezing winter conditions (Finland) or lack of infrastructure (Poland).

Biowaste is mainly collected once a week (Finland, Poland, UK), once in two weeks (Finland, Slovakia) or twice a week (Italy). Furthermore, in Spain, biowaste is collected up to 4 times a week during the hotter summer periods.

The topic of the study was actual and had a direct connection to the goals of both Interreg Europe projects: BIOREGIO and ECOWASTE4FOOD. The study contributed to a better overall understanding of the disunited biowaste terminology, various collection systems and rates, local challenges, and preferences in the selected regions. Identification and sharing of good practices related to biowaste and foodwaste may considerably accelerate the achievement of completely separated or recycled biowaste at source as required by the European Council. Findings are also useful for future research and development purposes of waste management systems.

 Acknowledgments

The authors would like to express their gratitude to the Interreg Europe Programme for the funding of the projects “BIOREGIO – circular economy models and best available technologies for biological streams” and ”ECOWASTE4FOOD – Supporting Eco-innovation to reduce food waste and promote a better resource efficient economy ”.

Also, we would like to thank the local stakeholders, partners and all the participants who helped with data collection.

References

Council Directive 2008/98/EC of 19 November 1992 on waste and repealing certain Directives. [Cited 21 Mar 2018]. Available at: https://eur-lex.europa.eu/legal-content/EN/TXT/PDF/?uri=CELEX:32008L0098&from=EN

Ellen MacArthur Foundation. 2017. Circular Economy.  [Cited 23 Jan 2018]. Available at: https://www.ellenmacarthurfoundation.org/circular-economy/interactive-diagram

European Commission. 2015. CE Package. [Cited 6 Feb 2018]. Available at: https://ec.europa.eu/commission/priorities/jobs-growth-and-investment/towards-circular-economy_en

European Council. 2017. Council and Parliament reach provisional agreement on new EU waste rules. [Cited 21 Mar 2018]. Available at: http://www.consilium.europa.eu/en/press/press-releases/2017/12/18/council-and-parliament-reach-provisional-agreement-on-new-eu-waste-rules/

European Council. 2018. EU ambassadors approve new rules on waste management and recycling. [Cited 21 Mar 2018]. Available at: http://www.consilium.europa.eu/en/press/press-releases/2018/02/23/eu-ambassadors-approve-new-rules-on-waste-management-and-recycling/

Interreg Europe. 2017a. BIOREGIO – Regional circular economy models and best available technologies for biological streams. [Cited 21 Jan 2018]. Available at: https://www.interregeurope.eu/bioregio

Interreg Europe. 2017b. ECOWASTE4FOOD – Supporting eco-innovation to reduce food waste and promote a better resource efficient economy. [Cited 21 Jan 2018]. Available at: https://www.interregeurope.eu/ecowaste4food/

Khanal, S. K. & Surampalli, R. Y. 2010. Bioenergy and Biofuel from Biowastes and Biomass. s.l.:American Society of Civil Engineers.

Mihai, F.-C. & Ingrao, C. 2018. Assessment of biowaste losses through unsound waste management practices in rural areas and the role of home composting. Journal of Cleaner Production. Vol 172, 1631-1638.

Authors

David Huisman Dellago is an Environmental Science student from Avans UAS (The Netherlands). He is an intern for the BIOREGIO project at LAMK.

Katerina Medkova works as a coordinator at LAMK. She is the BIOREGIO project Communication Manager.

Illustration: https://www.pexels.com/photo/three-lemon-peels-1405667/ (CC0)

Published 13.9.2018

Reference to this article

Huisman Dellago, D. & Medkova, K. 2018. Biowaste Collection in Selected EU Countries. LAMK RDI Journal. [Cited and date of citation]. Available at: http://www.lamkpub.fi/2018/09/13/biowaste-collection-in-selected-eu-countries/