In Europe each person is currently generating on average half of tone of household waste per year. Although the management of the waste continues to improve in the EU, the significant amount of potential, valuable secondary raw materials such as metals, wood, plastics, paper and glass are lost in waste streams. Turning waste into a resource is one key to a circular economy. This article analyses current waste management trends in selected Central Baltic counties, i.e. Finland, Sweden, Latvia and in Russia.
Authors: Shima Edalatkhah and Lea Heikinheimo
European legislation as key driver to improve waste management
The European Union’s approach to waste management is based on the waste hierarchy which sets the following priority order: prevention, (preparing for) reuse, recycling, recovery and, as the least preferred option, disposal (which includes landfilling and incineration without energy recovery) (European commission 2019).
The European Commission has set stricter regulations on waste separation, recycling and landfilling. The proposed key points by EU waste policy as the major instrument in waste management include the following, as listed in Figure 1.
Figure 1. The EU
Proposed Waste Management Policy (Bremere 2011))
Waste Management in Finland, Sweden, Latvia and Russia
Eurostat keeps track of statistics on
waste management in the European Union. Visualizing this data can help in the
understanding of the overall difference among Latvia, Finland, Sweden and
Russia. This also highlights the shift that has already taken place in Finland
and Sweden.
The total waste
generated is the first trend. These numbers give us a basic idea of the input
problem. This input is surprisingly similar in these countries nowadays. The
national data on waste generated per person had varied greatly in previous
years, but in year 2016 Swedish, Russians and Latvians produced nearly the same
amount of waste, i.e. 400 kg/capita, respectively. Finns produced 500 kg/capita
per year (Figure 2).
Figure 2. Total Waste Generated in Finland, Sweden, Latvia and Russia.
(Eurostat 2018)
Secondly, the recycling trend matters as the result of environmental awareness, accessibility and culture. (Eurostat 2018) Latvia shows an impressive trend starting from 2012 while Sweden has a steadier incremental growth. In Latvia, the company The Latvijas Zalais punkts has been promoting environmental education and caring for clean and tidy environment for 15 years, thus contributing to the growing trend (Figure 3). (The Latvijas Zalais punkts 2019)
Figure 3. Total Recycling in Finland,
Sweden, Latvia and Russia. (Eurostat 2018)
Third, we look deeper into
the landfill trend. This is the output of the system. In order to change this
output, a holistic view of the problem is needed. The 10% EU goal of
landfilling was reached in Sweden already in 2004 and in Finland in 2015
(Figure 4). (Eurostat 2018)
Figure 4. Landfilling
in Finland, Sweden, Latvia and Russia. (Eurostat 2018)
Fourth are the trends for incineration,
which is the process of simply burning waste in a controlled way. This process accounts for
50% of waste treatment in Finland and Sweden. The idea is to take advantage of
the heat generated and sending this back to the nearby community. (Statistics Finland
2018)
Figure 5. Disposal – incineration and energy recovery in Finland,
Sweden, Latvia and Russia. (Eurostat 2018)
Waste Treatment in Finland and Sweden
The total amount of waste in Finland is about 2.4 to 2.8 million tons per year. Finland’s population was 5.54 million in 2018. Considering the amount of waste and inhabitants, the amount is about 500 kilograms per inhabitant per year. Based on a long-term plan of waste management in Finland specifically after 2000, there is currently a dramatic cut down of the number of landfill sites to less than 3% following the outstanding competition over recovery of waste to both energy production and material recovery. (Statistics Finland 2018)
Figure 6. Waste Treatment in Finland.
(Eurostat 2018)
As the above statistics
illustrate, within a period of 14 years, the municipal waste turned to a
significant energy fuel for district heat production. The energy recovered
municipal waste include biocomponents like wood, paperboard, cardboard and food
waste. (Statistics Finland 2018)
The trends in Finland and Sweden is a trend of steady improvement. The
rate of landfill has shrunk by the small increase in recycling and large
increase in incineration and energy recovery. At the same time the total waste
generated seems to be at a standstill.
Figure 7.
Waste Treatment in Sweden. (Eurostat 2018)
Waste
Treatment in Latvia and Russia
An interesting increase in generated waste for the last 4 years can be seen in Latvia. The increase is 27% (2012-2016). At the same time, the amount of landfill did not grow by more than 3%. This might be an indicator that the process of the landfill is not seen as the solution when more waste is produced. This is a good thing. More landfill could be an easy way when demand rose. The data does, however, not show where the increase of waste went. No increase in other waste treatment is shown and the data from Eurostat does not add up (Figure 8).
The missing piece between the bars and the
line can be explained as a difference in waste generated vs waste treated.
However, we do find it very unlikely that the perfect match in 2008, 2009 and
2010 are the result of near 100% treatment. If so the big drop in 2011 should
be investigated. The problem is probably due to difference in reporting.
Obviously, the
level of incineration and energy recovery needs to increase significantly if
the 2030 target is to be reached. Finland´s increase of incineration and energy
recovery from 2006 to 2016 is 234 kg/capita. This increase needs to happen in
Latvia as well. The 2030 target is not an impossible goal.
Figure 8. Waste Treatment in Latvia. (Eurostat
2018)
The situation in Russia is as follows: as the total amount of waste generated is increasing, so are both the amount of landfill waste and landfill volume. The amount of recyclable waste in 2016 has doubled, which may indicate the beginning of a positive trend. But the share of recyclable waste is extremely small, it is a big problem for Russia now. (Eurostat 2018)
Figure 9. Waste Treatment in Russia. (Eurostat 2018)
The results of this study indicate that there is a positive trend of waste management in all case countries. The amount of new landfilling in Sweden and Finland is nearly about zero, partly due to the ban on landfilling of organic waste. There is still a challenge to reach the target value of 65% of recycling of municipal waste by 2030.
Meanwhile in Latvia, the household waste which is not recycled, is landfilled. There has been an outstanding growth in waste recycling though since 2012. In Latvia, it has been discussed whether they should build waste incinerators, or should they use landfills in mining. As the landfill mining can be considered as a part of the wider view of a circular economy, in recent years activity for secondary raw material recovery has received growing interest in EU area and globally. (Särkkä et al. 2018) Russia has recently had positive paces toward improvement in waste management and has high potentials to progress in the future.
Särkkä, H., Ranta-Korhonen, T. & Hirvonen, S. 2018. Municipal solid waste landfill as a potential source of secondary raw materials: Case Metsäsairila, Mikkeli. In: Aarrevaara E. & Harjapää A. (Eds.). Smart Cities in Smart Regions 2018: Conference Proceedings. Lahti: Lahti University of Applied Sciences. The Publication Series of Lahti University of Applied Sciences, part 39. 224-231.[Cited 14 Apr 2019]. Available at: URN:NBN:fi:amk-2018091815195
The authors would like to express their gratitude to the Interreg
Central Baltic Program for the funding of the projects “Crea-RE Creating aligned
studies in Resource Efficiency”.
Also, we would like to thank the partners and all the participants of the Crea-RE project who helped with data collection.
What
does cultural diversity mean and why are people so concerned about it
currently? This article discusses the benefits of a culturally diverse
workforce. Additionally, the article explores ways for organizations to
increase workforce diversity. It is written for individuals interested in
cultural diversity and matters related to it. The article is also relevant for
organizations wishing to learn about workforce diversity and potentially
integrating it into their corporate culture.
Authors:
Isabella Härkönen & Tarja Ahonen
Theoretical Background
Cultural
diversity can be defined as “the variety of human societies or cultures in a
specific region, or in the world as a whole” (Kerwin 2010, vii). Because of the
broadness of the concept, the study and the article applies a narrow
category-based definition, which limits the concept to cover only cultural
background.
Cultural diversity can bring many benefits to an organization’s workforce. From the organizational perspective it can improve the organization’s image as an employer and expand the applicant pool. (Leopold & Harris 2009, 129-132.) It also suggests that an organization is socially responsible and provides equal opportunities for all current and future employees (Hofhuis et al. 2013, 180). Moreover, with a diverse workforce organizations can learn more about different markets and potentially increase product awareness (Leopold & Harris 2009, 129-132). Workforce diversity has also been proven to add new perspectives to the problems at hand, increase innovativeness and problem-solving skills (Adler & Gundersen 2008, 102-104; Galinsky et al. 2015, 742).
Increasing workforce diversity can be challenging, but extremely beneficial for organizations in the long run. Theory suggests that the key for increasing workforce diversity is taking advantage of the gap between the number of personnel leaving and the number of new hires. Generally, like any workers, diverse employees can only be retained when there are vacancies in an organization, leading to a slow process. However, a speedy increase can be applied if organizations enter a stage of growth and need to employ additional workforce. (O’Brien et al. 2015, 11-12.)
Key Findings
The
study was done in collaboration with Lahti University of Applied Sciences
(LAMK). Twelve people working and studying at LAMK were presented questions
related to cultural diversity and the case company. (Härkönen 2019, 22, 25.)
The answers of interviewees were expected to be very general and noncommittal,
but surprisingly interesting perspectives were gained. Revelations were made on
different aspects related to the university that were not know beforehand.
Sadly, many of them could not be used in the study, because they were slightly
off topic.
The
study revealed that 50 percent of the participating interviewees felt that
LAMK’s workforce is not culturally diverse, 33,3 percent of interviewees answered
that LAMK’s workforce is to some extent culturally diverse, and 16,7 percent
stated that the workforce is culturally diverse (Härkönen 2019, 26). The
results for this part were not as expected. It is clear that workforce diversity
is very low at LAMK, yet some find that the workforce is culturally diverse.
Reasons behind the answers of the participants who perceive LAMK’s workforce as
culturally diverse could be due to the large amount of diverse students,
foreign guest lecturers or foreign visitors at the university.
The majority of employees affirmed that a culturally diverse workforce is especially important for organizations nowadays. Moreover, most of the students felt increasing the amount of culturally diverse teachers would be beneficial and could help them learn more about different cultures. (Härkönen 2019, 26-28.) From a student’s perspective, having a diversified teacher base would make the learning environment more interesting. It would bring new teaching styles to the classrooms that do not rely only on PowerPoint presentations. Additionally, having more teachers who speak English as their native language would help students get a custom with the different dialects of the language. This is especially important in business studies, because you will come across several different styles of English during your career.
Various
benefits were expressed in the study concerning a culturally diverse LAMK. It
would be a competitive advantage against other Finnish universities of applied
sciences and increase the amount of foreign students applying to LAMK. Additionally,
foreign students would be able to get better support from teachers who have
been in the same situation and it could increase the amount of foreign students
staying in Finland after their studies. (Härkönen 2019, 28-29.) Other mentioned
benefits were very similar to the collected theory, which was a disappointment
for the study results. The research could have been more interesting if more
new views on the benefits would have been gained.
Two
concrete ways were suggested for increasing LAMK’s workforce diversity:
Changing LAMK’s official working language to English and increasing the amount
of teacher exchange. First, even though being a big undertaking for LAMK,
changing the working language to English would be a positive investment for its
future. It would increase its competitiveness and increase the amount of
foreign students and employees wanting to be a part of the organization.
Second, increasing the amount of teacher exchange would be an easy way to gain
different perspectives and increase the amount of diversity in many aspects.
Teachers going abroad would gain international knowledge and potentially new
teaching styles. At the same time, LAMK’s students and employees would benefit
from interacting with foreign teachers working at the university. (Härkönen
2019, 31, 35-36.) At the moment, the Universities of Applied Sciences in
Finland are not very culturally diverse. This is why it is especially important
for LAMK to take advantage of this gap and use it to their advantage. When
performing the interviews, very little was known on the ways LAMK could
increase its workforce diversity. The results were pleasantly surprising. Such
concrete suggestions were not predicted beforehand. It is rewarding to see that
the study provided real recommendations that the university can potentially use
in the future.
Last word
To
answer the opening questions, the concept of cultural diversity is an integral
part of tomorrow’s business. Organizations must adapt to the changes brought by
globalization and embrace cultural diversity. A culturally diversified
workforce has been proven to be beneficial for organizations, making it a major
trend in business. Therefore, future organizational focus should be on creating
efficient diverse working environments and not playing it safe with a fully
homogenous workforce.
References
Adler,
N. & Gundersen, A. 2008. International Dimensions of Organizational
Behavior. 5th ed. Mason: Thomson South-Western.
Galinsky, A., Todd, A., Homan, A., Phillips K., Apfelbaum, E., Sasaki, S., Richeson, J., Olayon, J. & Maddux, W. 2015. Maximizing the Gains and Minimizing the Pains od Diversity: a Policy Perspective. Perspectives on Psychological Science. 10(6). [Cited 6 Mar 2019]. Available at: https://doi.org/10.1177%2F1745691615598513
Hofhuis, J., Zee, K. & Otten, S. 2013. Measuring employee perception on the effects of cultural diversity at work: development of the Benefits and Threats of Diversity Scale. Quality & Quantity. 49(1). [Cited 6 Mar 2019]. Available at: https://doi.org/10.1007/s11135-013-9981-7
Härkönen, I. 2019. Culturally Diversified Workforce: A Benefit or a Challenge? Bachelor’s thesis. Lahti University of Applied Sciences Ltd, Business and Hospitality Management. Lahti. [Cited 21 May 2019]. Available at: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019052812395
Kerwin, L. 2010. Cultural Diversity:
Issues, Challenges and Perspectives. New York: Nova Science Publishers.
Leopold, J. & Harris, L. 2009. The
Strategic Managing of Human Resources. 2nd ed. Harlow: Pearson
Education Limited.
O’Brien, K., Scheffer, M., Nes, E. & Lee, R. 2015. How to Break the Cycle of Low Workforce Diversity: A Model for Change. PLoS ONE. 10(7). [Cited 8 Mar 2019]. Available at: https://doi.org/10.1371/journal.pone.0133208
Authors
Härkönen, Isabella. 2019. Fourth-year
International Business student. Lahti University of Applied Sciences. Finland.
Ahonen, Tarja. 2019. Senior Lecturer. Lahti University of Applied Sciences Ltd, Business and Hospitality Management. Lahti.
Käsittelemme tässä puheenvuorossa asiantuntijatyön luonnetta kompleksisuuden viitekehyksessä. Näkökulmamme on ajankäytössä, vaikka samalla väitämme, ettei aikaa tulisi tarkastella irrallisena muista asiantuntijatyöhön liittyvistä paradoksaalisista asetelmista. Laajemmin olemme käsitelleet aihetta työn kaaosmaisuuden kokemusta ja selviytymiskeinoja selvittäneessä tutkimuksessa, johon otamme nyt ajankäytön paradoksia syventävän ja keskustelevamman otteen. Nähdäksemme ajanhallinta ja asiantuntijatyö ovat moniulotteinen ja eri ristipaineiden sävyttämä kompleksinen kokonaisuus. Siinä suunnistaminen vaatii moninaisia kontekstisidonnaisia taitoja ja työn luonteen, erityisesti kompleksisuuden, ymmärtämistä.
Kirjoittajat: Sari Niemi ja Markus Kräkin
Ajankäytön monet haasteet asiantuntijatyössä
Tutkimuksemme perusteella asiantuntijat kokevat työssään
kaaosmaisuutta ja aikapainetta, mutta lohdullista on, että heillä
on myös selviytymiskeinoja. Koska elämme hyvin kompleksisessa
toimintaympäristössä, olisi hyvä huomata, että myöskään keinot kaaoksen
kesyttämiseen eivät voi aina olla yksinkertaisia ja toistettavia. Haastetta
lisää se, että asiantuntijatyön kaaos ei ole työpöydällä näkyvä sekamelska,
vaan näkymätön tietoverkoissa ja päässä vellova vyyhti, josta on vaikea saada
otetta, ja jota on siten haastavaa myöskään “konmarittaa”.
Kalenterinhallintanikseillä
ja rentoutushetkillä on paikkansa, mutta niiden rinnalla asiantuntijatyötä
tekevän olisi hyvä kokeilla muita tilanteittain sovellettavia keinoja. On
esimerkiksi harkittava, milloin kannattaa käyttää aikaa suunnitteluun ja
milloin asiat eivät parane laatimalla hyviä suunnitelmia, joiden
toteutuskelpoisuus murenee seuraavassa hetkessä.
Kaiken
kaikkiaan näemme, että työelämän kehittäminen on jaettu kapea-alaisiin
lohkoihin, joihin keskittyminen antaa liian yksinkertaistetun kuvan
kokonaisuudesta. Esimerkiksi ajatus työajasta on periaatteessa yksinkertainen.
Useimmilla se alkaa aamulla ja päättyy noin kahdeksan tunnin kuluttua. Työajan
ulkopuolinen aika on vapaa-aikaa eikä työntekijä ole silloin työnantajan
käytettävissä. Yksinkertaista, muttei totta.
Todellisuudessa
työhön liittyvien asioiden karistaminen mielestä voi olla vaikeaa ja niiden
alitajuntainen työstäminen jatkuvaa. Parhaat ajatukset tulevat mieleen
lenkkipolulla. Joskus työajalla mieleen tulee vapaa-aikaan liittyvä ajatus.
Ajankäyttöä voi kutsua tietotyössä luonteeltaan luovaksi.
Työajan
mittaamisesta ja uudelleen määrittelemisestä käydään keskustelua. Työ- ja
vapaa-ajan yhteensovittaminen, tai näkökulmasta riippuen myös erottaminen, on
vain yksi tulokulma keskusteltaessa työajankäytöstä. Kiinnostavaa on, mitä
työajalla tapahtuu. Harvoin työpäivät rakentuvat selkeistä
tehtäväkokonaisuuksista, jotka asiantuntija voi ratkoa yhdeltä istumalta ja
siirtyä sitten sulavasti seuraavaan tehtävään. Monista työtehtävistä
selviäminen edellyttäisi aikaa pohdinnalle, selvittämiselle ja keskustelulle,
mutta aikaa sille ei ole varattu. Myös ongelman määrittelylle tarvitaan aikaa,
jotta tunnistettaisiin, millaisia ongelmia ollaan ratkomassa ja valittaisiin
oikeat ratkaisutavat. Pitäisi myös tunnistaa, että kaikkia ongelmia ei voida
täysin ratkaista, mutta asioita voidaan silti edistää.
Asiantuntijatyöhön
kuuluu olennaisesti ajattelu. Ajattelutyö on kuitenkin hiljaista ja näkymätöntä
– työntekemisen oletetaan näkyvän. Mutta miten tehdä näkymätön näkyväksi?
Esimerkiksi kaikki EU-hankkeissa työskennelleet tietävät, että hankkeelle
tehtävä työ tulee erottaa muusta työajasta ja kuvata, mitä hankesuunnitelmaan
kuuluvaa työtä on kunakin päivänä tehnyt. Vaatimus on täysin ymmärrettävä
rahoittajalta, jonka tulee varmistaa palkkakulujen EU-tukikelpoisuus. Mutta
kukapa tuohon lomakkeeseen kirjoittaisi “ajattelu”, vaikka se sitä olisi tehnyt
ja se johtaisi hankkeen parempaan lopputulokseen? Mitä tapahtuisi, jos
alkaisimme tehdä ajattelutyötä näkyväksi?
Asiantuntijan aikapainetta lisää nähdäksemme se, että usein työ
on työskentelyä kompleksisten ilmiöiden parissa. Kun asiantuntijan
substanssiala liittyy viheliäisiin ilmiöihin, kuten maahanmuuttoon tai
ilmastonmuutoksen torjumiseen, työtehtäviin ei ole helppoja eikä nopeita
ratkaisuja. Yhteen kietoutuneiden ilmiöiden ja monimutkaisten asiantuntijatyön ongelmien
ratkaiseminen edellyttäisi aikaa ajattelulle, dialogille ja
verkostoitumiselle, mutta aikaa ei useinkaan ole suunniteltu tällaiselle.
Huolelliselta valmistelultakin odotetaan tehokasta ajankäyttöä ja monien
isojenkin asiakokonaisuuksien valmistelutyössä on julkisesti lausuttuna kiire.
Ajankäyttö dialogiin ja verkostoitumiseen komplisoi asioita. Aikaa ei myöskään
ole noin vain mahdollista ottaa, koska kalenterit ovat keskinäisriippuvaisia ja
tehokkuuden tärkeimpänä mittarina pidetään nopeutta.
Asiantuntijatyön
paradoksaaliset asetelmat
Tutkimuksemme
(Niemi & Kräkin, 2019) tuloksista hahmottuu asiantuntijatyön
paradoksivyyhti,
joka kuvastaa
asiantuntijatyön
luonnetta
ja asioiden
kompleksisuudesta
kumpuavia
ristiriitoja.
Yksittäisen
paradoksit
ovat sinänsä
haastavia,
mutta haaste
moninkertaistuu,
kun eri
paradoksit
ovat läsnä
samaan
aikaan.
Näitä yhteenkietoutuneita
paradokseja
ovat yhteistyön,
ajankäytön,
johtamisen,
hallinnan,
suunnittelun
ja päätöksenteon
paradoksit.
Yhteistyön
tekeminen on yksi esimerkki paradoksaalisuudesta. Yhteistyö ja luottamukselliset
suhteet ovat toisaalta tarpeen työn monimuotoisten ongelmien ratkaisemiseksi ja
auttavat asiantuntijoita tekemään työtä luovemmin sekä laadukkaammin. Toisaalta
yhteistyö ja suurempi määrä näkökulmia monimutkaistaa asioita, vie aikaa ja vaikeuttaa
päätöksentekoa. Asiantuntijoiden tuleekin tasapainoilla tilannekohtaisesti, hakeutuako
yhteistyöhön vai ei.
Työssä
on myös yksinäisyyden
puoli. Näitä
voivat
olla tilanteet,
joissa
esimiehen
taholta
tulee tukea
vain yksinkertaisten
ongelmien
ratkaisuun
ja toisaalta
aikapaineen
ajamana
asiantuntija
päätyy
sulkeutumaan
verkostoiltaan
ja “lapioimaan”
yksin selviytyäkseen
liian suuresta
työmäärästään.
Asiantuntija
– asiansa
tuntija
vai kysyjä?
Näyttää
siltä, että sekä asiantuntija- että esimiestyössä kannattaisi tunnistaa ja tunnustaa
se, ettei kaikkea voi hallita ja toisaalta myös käydä enemmän yhteistä keskustelua
siitä, mitä etenemisvaihtoja on. Asiantuntija voi jatkossakin olla asiansa osaaja,
mutta samalla perinteisen asiantuntijuuteen liittyvän substanssiosaamisen rinnalle
nousee kompleksisessa ympäristössä toimimisen osaaminen, jonka kehittäminen on mahdollista.
Asiantuntijatyössä on paljon elementtejä, joita on vaikea tunnistaa. Asiantuntijan
perinteisessä roolissa tätä ymmärtämättömyyttä on myös vaikea tunnustaa. Kun asiantuntija
yhdessä ja yksin rohkaistuu kokeilemaan erilaisia selviytymiskeinoja osana omaa
työtään, luottamus asioiden luonteesta johtuvan epävarmuuden käsittelyyn ja asioiden
edistämiseen lisääntyy. Tämä helpottaa asiantuntijaa omassa työssään ja korostaa
osana asiantuntija-käsitettä yleisosaamisen merkitystä perinteisen kapea-alaisen
erikoisosaamisen ohessa.
Yhtenä johtopäätöksenä toteammekin, että asiantuntijoiden ja esimiesten työssä kannattaa lisätä kompleksisuustietoisuutta, joka auttaa asiantuntijoita ja esimiehiä tunnistamaan ongelmien luonnetta ja valitsemaan oikeat etenemistavat. Myös yhteiskunnassa olisi yleisesti hyvä tunnistaa ja tunnustaa, ettei monimutkaisiin ongelmiin ole yksiselitteisiä ratkaisuja, edes asiantuntijoilla.
Lähteet
Artikkeli perustuu 2.11.2018 Työelämän tutkimuspäivillä Tampereella pidettyyn esitykseen Asiantuntijatyön luonne ja aikapaine kompleksisessa työympäristössä (Niemi & Kräkin) sekä artikkeliin Niemi, S. & Kräkin, M. 2019. Asiantuntijatyön paradoksivyyhti. Työn kaaosmaisuuden kokemus ja selviytymiskeinot asiantuntijatyössä. Työelämän tutkimus. Vol. 17 (1), 24-38.
Kirjoittajat
Sari Niemi, YTM, TKI-asiantuntija, Lahden ammattikorkeakoulun Liiketalouden ja matkailun ala
Markus Kräkin, YTM, lehtori, Lahden ammattikorkeakoulun Liiketalouden ja matkailun ala
Tulosperusteinen rahoitusmalli lanseerattiin suomalaisten ammattikorkeakoulujen käyttöön vuonna 2014. Ansaintalogiikan muutos on haastanut korkeakoulujen toimintaa ja kilpailu korkeakoulujen välillä on lisääntynyt. Suomalaisten ammattikorkeakoulujen tuloskehitys on parantunut uuden rahoitusmallin myötä; tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Opetusta, ohjausta ja opiskelijan palveluita kehitetään, jotta opiskelijat etenevät opinnoissaan ja heitä saadaan valmistumaan mahdollisimman sujuvasti. Tämän lisäksi myös erilaisiin sisäisiin toimenpiteisiin, kuten sisäisen rahoitusmallin kehittämiseen panostetaan, jotta kilpailuhenki korkeakoulun sisällä saadaan kasvamaan korkeakoulun tuloskehitystä tukevaksi. Rahoituskilpailu on kuitenkin kovaa ja toisaalta vaarana saattavat olla myös erilaiset ei-toivotut ilmiöt, kuten akateemisten standardien lasku. Nyt tutkimustietoa tarvitaan kipeästi siitä, miten korkeakoulujen erot rahoitusmittarimenestyksessä mahdollisesti selittyvät, ja toisaalta, millaisia sivuvaikutuksia tulosperusteisella rahoituksella on kokonaisuudessaan korkeakoulujen toimintaan ja suomalaiseen korkeakoulukenttään.
Kirjoittaja: Henna Eskonsipo-Bradshaw
Johdanto
Korkeakoulukentän laajat rakenteelliset uudistukset ja mittava rahoitusjärjestelmän muutos ovat muokanneet ammattikorkeakoulujen toimintaympäristöä ja ansaintalogiikkaa, ja haastaneet korkeakouluja uudistumaan. Vuoteen 2014 asti ammattikorkeakoulujen rahoitus muodostui valtion ja kuntien rahoitusosuudesta ja vuodesta 2015 alkaen vastuu perusrahoituksesta on ollut valtiolla (OKM 2018, 23-26). Tuloksiin perustuva rahoitusmalli on nyt opetus- ja kulttuuriministeriön merkittävin korkeakouluohjauksen työkalu (OKM 2018, 45).Ammattikorkeakoulujen uusi tuloksiin pohjautuva rahoitusmalli pohjautuu kansainvälisestikin vertaillen erittäin vahvasti korkeakoulujen tekemiin tuloksiin. Perinteinen kustannuspohjainen rahoitusjärjestelmä perustui sisään otettavaan opiskelijamäärään ja koulutuksen kustannuksiin, eikä kannustanut korkeakouluja tehokkaaseen toimintaan (Salminen & Ylä-Anttila 2010). Nyt automaattisia kassavirtoja ei enää ole, vaan lähes kaikki ammattikorkeakoulun perusrahoitus syntyy tehtyjen tuloksien kautta.
Ansaintalogiikan muutos on muokannut
vahvasti ammattikorkeakoulujen toimintaympäristöä. Tuloksia mitataan useammalla
eri rahoitusindikaattorilla ja perusrahoitus korkeakoulujen kesken jaetaan
niin, että keskimääräistä tuloksellisemmat, tehokkaammat ja vaikuttavammat
korkeakoulut saavat enemmän rahaa (OKM 2015, 10). Tulosperusteisen rahoitusjärjestelmän
myötä korkeakoulujen välinen kilpailu lisääntyy ja resurssiriippuvuuden
tuloksena korkeakoulujen rahoituspaineet kasvavat (Jongbloed 2008, 13). Tulosperusteisen
rahoitusmallin tuomista haasteista korkeakoulukentällä kertovat esimerkiksi viime
vuosien yt-neuvottelut sellaisissa ammattikorkeakouluissa, jotka eivät ole
pärjänneet rahoitusmittarikilpailussa. Mikä selittää sitä, miksi toiset
korkeakoulut menestyvät paremmin kuin toiset?
Tuloksellisuuserojen lisäksi tulosperusteisuus on tuonut mukanaan myös tulosparadoksin, kun tulospaineiden myötä syntyy erilaisia sivuvaikutuksia, joista kaikki eivät ole ennalta toivottuja (Umbricht ym. 2017, 649). Korkeakoulut panostavat opintojen ohjaukseen ja moneen muuhun aikaisempaa enemmän, mutta rahoituspaineiden myötä todellisena vaarana ovat myös erilaiset negatiiviset ja epäeettisetkin sivuvaikutukset, kuten tuloksien tekeminen laadun kustannuksella ja akateemisten standardien lasku (Jongbloed 2008; Ziegele 2013; Lahr ym. 2014; Vasikainen 2014; Miller 2016; Seuri & Vartiainen 2018).
Sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vaikutukset korkeakoulujen tuloksellisuuteen
Tulosperusteisen rahoitusmallin
peruslähtökohta on, että kaikki korkeakoulut pystyvät parantamaan tuloksiaan
(Hillman ym. 2014).
Päämies-agenttiteorian mukaisesti valtio luottaa siihen, että korkeakouluilla
on riittävää osaamista valtion tavoittelemien tuloksien saavuttamiseen ja
lähtökohtaisesti on selvää, että korkeakoulut haluavat tehdä tulosta ja sitä
kautta saada rahoitusta (Hillman ym. 2018). Tosiasia on kuitenkin, että
korkeakouluilla on epätasa-arvoiset mahdollisuudet tuottaa tutkintoja ja tehdä
tulosta (Dougherty ym. 2014).
Suomalainen korkeakoulutuksen rahoitusmalli perustuu lähtökohtaisesti siihen ajatukseen, että kaikki korkeakoulut ovat identtisiä ja siksi niitä tulisi rahoittaa samalla tavalla (Kettunen 2016, 113). Ammattikorkeakoulujen uusi rahoitusmalli on kuitenkin tuonut mukanaan korkeakoulujen välisen kilpailun ja vastakkainasettelun, kun yksittäiset korkeakoulut kilpailevat vähenevistä resursseista (OKM 2018, 43). Rahoituksen kilpajuoksussa jokainen korkeakoulu on omillaan ja rahoitus määräytyy kunkin korkeakoulun tekemien tuloksien perusteella.
Tuloksiin pohjautuva rahoitusmalli
korostaa toiminnan tehokkuutta erityisesti määrällisten tuloksien kautta (Seuri
ja Vartiainen 2018). Rahoitusindikaattoreiden luvut paljastavat, onko
korkeakoulu tehokas vai ei, mutta haasteena on se, että ne eivät kerro syitä
sille, miksi (Vasikainen 2014). Jotta ammattikorkeakoulujen tuloskehitystä
voitaisiin tulevaisuudessa ennakoida paremmin, tarvitaan tietoa siitä,
millaiset sisäiset ja ulkoiset tekijät mahdollisesti vaikuttavat korkeakoulujen
menestykseen; mitkä tekijät mahdollisesti tukevat korkeakoulun menestymistä rahoituskilpailussa
ja toisaalta, mitkä tekijät taas saattavat vaikeuttaa tuloksien syntymistä.
Jos tarkastellaan korkeakoulujen
ulkoisia tekijöitä ja niiden vaikutuksia korkeakoulujen tuloksentekokykyyn,
yksi merkittävä lähtökohtaero eri korkeakouluilla ja eri koulutuksilla on
niiden historiaan perustuva maine ja vetovoima. Vetovoima on vahvasti
kytköksissä korkeakoulujen ja yksittäisten koulutuksien opiskelijapopulaation
laatuun. Opiskelijoiden lähtötaso ja osaaminen, sosioekonominen tausta ja
esimerkiksi heidän omat henkilökohtaiset päämääränsä (esim. tutkintoa
tavoittelemattomat opiskelijat) vaikuttavat siihen, kuinka hyvin korkeakoulu
pärjää rahoitusmittareissa. (Pheatt ym. 2014; Miller 2016) Vetovoimaisiin
koulutuksiin pääsevät sisälle osaavammat opiskelijat, jotka suoriutuvat
opinnoistaan lähtökohtaisesti paremmin. Heikommat opiskelijat taas jättävät opintonsa
herkemmin kesken ja tarvitsevat enemmän tukea ja ohjausta. (Vasikainen 2014)
Korkeakoulut voivat parantaa ohjausta ja opetusta, mutta ne eivät voi pakottaa
opiskelijoita oppimaan tai valmistumaan määräajassa (Kivistö 2014, 201). Rahoitusmittari
itsessään ei kannusta opiskelijoita tehokkaaseen opiskeluun (Kettunen 2016,
114). Pidemmällä aikavälillä tuloksissa menestymisen paine voikin vaikuttaa
myös esimerkiksi tasavertaisiin opiskelumahdollisuuksiin, kun korkeakoulut
rajaavat paikkojaan, eivätkä ota sisään taustaltaan heikompia opiskelijoita
(Dougherty & Reddy 2013; Dougherty ym. 2014; Lahr ym. 2014).
Hillman ym. (2015) tutkimuksessa
todetaan monien korkeakoulujohtajien olevan sitä mieltä, että tuloksiin
pohjautuva rahoitusmalli ei huomioi korkeakouluihin kohdistuvia paineita, eikä
haasteita niissä korkeakouluissa, joissa valinnanvaraa opiskelijoiden suhteen
on huomattavasti vähemmän kuin toisilla. On jokseenkin epäreilua, että
korkeakouluja rangaistaan siitä, jos osa opiskelijoista ei halua valmistua. Pääkkösen
(2010) tutkimus osoittaa, että oppilaitoksen vetovoima on keskeinen
indikaattori ja selittää niin opintojen etenemistä kuin ammattikorkeakoulujen
kustannuseroja ammattikorkeakoulujen perinteisen kustannuspohjaisen
rahoitusmallin aikaan. Samanlaista tietoa tarvitaan ammattikorkeakouluista myös
uuden tulosperusteisen rahoitusmallin ajalta – mitkä ulkoiset tekijät
mahdollisesti selittävät ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuseroja ja
ennakoivat korkeakoulun menestymistä? Onko esimerkiksi alueen
työllisyystilanteella tai muilla ulkoisilla korkeakoulusta riippumattomilla
tekijöillä tähän jotain vaikutusta?
Ammattikorkeakoulujen sisäiset tekijät ovat myös tärkeässä roolissa, kun tarkastellaan korkeakoulujen eroja tuloksellisuudessa. Tulosperusteinen rahoitusmalli on tehostanut ammattikorkeakoulujen toimintaa ja vaikuttanut prosessien kehittämiseen. Tulosperusteisuus on uudistanut johtamisen kulttuuria ja kokonaisuudessaan korkeakoulujen toiminta on muuttunut tulostietoisemmaksi. (OKM 2018, 36-39) Mutta mitä tarkalleen ovat ne korkeakoulun sisäiset tekijät, jotka ennakoivat positiivista tuloskehitystä? Ammattikorkeakouluissa on esimerkiksi merkittäviä eroja siinä, miten rahoitusmalli vaikuttaa sisäiseen resurssijakoon (OKM 2018, 44). Onko esimerkiksi ammattikorkeakoulun sisäisellä rahoitusmallilla, toiminnanohjauksella tai vaikkapa johtamisjärjestelmällä vaikutuksia siihen, miten korkeakoulu menestyy valtakunnallisessa kilpailussa?
Kansainvälisesti käydään myös
keskustelua siitä, onko esimerkiksi korkeakoulun sisäisillä henkilöstöhallinnon
ratkaisuilla vaikutuksia siihen, miltä korkeakoulun tulokset näyttävät.
Päämies-agenttiteoriaan pohjaten korkeakoulutuotannossa on useita eri
agentteja, kuten johtoa, yksittäisiä opettajia ja työntekijöitä, mikä
tarkoittaa sitä, että yksittäisellä toimijalla ei ole suoraa kontrollia
opiskelijan valmistumisesta ja siksi tulosmuutoksen tekeminen voi olla hankalaa
(Hillman ym. 2018). Myös eri agenttien tavoitteet ja päämäärät voivat olla
ristiriidassa ja siksi valtion tavoitteisiin pääseminen on monien agenttien
summa (Laffont & Martimort 2002; Levačič 2009). Esimerkiksi opettajat
toimivat korkeakouluagenttien agentteina ja haasteena voi olla se, että perustavanlaatuiset
rahoitusmallin päämäärät eivät välttämättä välity heidän työhönsä
suunnitellulla tavalla (Levačič 2009). Rahoitusmalli ei välttämättä kannusta
opettajia tehokkaaseen toimintaan esimerkiksi siksi, koska tästä ei koidu
heille henkilökohtaisesti mitään etuja (Kettunen 2016, 114). Voidaanko siksi erilaisten
sisäisten palkkaus- ja kannustinjärjestelmien kautta ohjata henkilökunnan työtä
haluttuun suuntaan, ja voidaanko esimerkiksi korkeakoulun julkaisutoimintaa
vauhdittaa henkilökohtaisia julkaisupalkkioita maksamalla? Toisaalta,
selittävätkö tällaiset sisäiset palkkiojärjestelmät ja henkilökohtaiset
kannustimet kuitenkaan tuloksellisuuseroja, kun lähtökohtaisesti oletuksena on,
että julkisorganisaatioissa toimivat henkilöt haluavat jo lähtökohtaisesti
palvella muita, eivätkä niinkään ajaa omaa etuaan (Hillman ym. 2018, 165)?
Tulosperusteinen rahoitusmalli
haastaa korkeakouluja uudistamaan toimintaa. Todellisen muutoksen tekemiseen ja
tuloksien parantamiseen tarvitaan kuitenkin ymmärrystä organisaatiomuutoksesta
korkeakouluissa ja toisaalta myöskin tulosperusteisen rahoitusmallin
toimintalogiikan tuntemusta. Uudistetun rahoituksen myötä korkeakoulut
panostavat tietotuotantoon ja tiedolla johtamiseen aikaisempaa enemmän (Dougherty
ym. 2014). Haasteena on kuitenkin se, että tuloksien parantaminen ei ole
helposti ratkaistu. Esimerkiksi keskeyttäneiden määrän vähentäminen vaatii
monenlaisia toimenpiteitä ja eri korkeakoulun sisäisien agenttien yhteistyötä
(Hillman ym. 2015). Jos organisaatioilta puuttuu taloudellinen tasapaino,
tarvittava osaaminen ja resurssit, sekä ymmärrys ja asiantuntijuus siitä,
kuinka toivottuihin tuloksiin päästään, tulosvertailussa menestyminen on
erittäin vaikeaa (Hillman ym. 2014; Pheatt ym. 2014; Kivistö & Kohtamäki
2016). Onko korkeakoulujen välinen kilpailu tänä päivänä niin kovaa, että
heikosti menestyvät korkeakoulut joutuvat resurssipaineiden vuoksi keskittymään
sisäisen kehittämisen sijasta selviytymiseen? Millaisia sivuvaikutuksia
tulosperusteinen rahoitus aiheuttaa korkeakoulujen toimintaan, ja ilmenevätkö negatiiviset
sivuvaikutukset vahvemmin esimerkiksi heikosti menestyvissä
korkeakouluissa?
Tulosperusteisen
rahoituksen sivuvaikutukset korkeakoulujen toimintaan
Tulosperusteisen rahoitusmallin
lähtökohtana ovat taloudelliset kannustimet ja perusoletus siitä, että
organisaatiot kykenevät tekemään parempaa tulosta (Hillman ym. 2014). Vaikka
tuloksiin pohjautuvan rahoitusmallin positiivisista vaikutuksista varsinaisiin korkeakoulujen
toiminnan tuloksiin on kansainvälisellä tutkimuskentällä vähän näyttöä, on kansainvälisesti
kuitenkin tiedossa, että tulosperusteinen rahoitus vaikuttaa organisaatioiden
käyttäytymiseen ja toimintaperiaatteisiin (Dougherty ym. 2014; Lahr ym. 2014;
Miller 2016; Pisár & Šipikal 2017). Selkeästi laajempaa tutkimustietoa
tarvitaan kuitenkin mallin todellisista sivuvaikutuksista ja siitä, millaiseen toimintaan
ja käyttäytymiseen järjestelmä todellisuudessa kannustaa (Kivistö &
Kohtamäki 2015, 2016; Seuri & Vartiainen 2018). Esimerkiksi tutkintotuoton
painotus on toiseen asteen oppilaitoksissa Yhdysvalloissa kasvattanut
lyhytkestoisten koulutuskokonaisuuksien määrää, eikä varsinaisia kokonaisia
tutkintoja, mikä yhteiskunnallisesti ja työelämän tarpeiden näkökulmasta ei
välttämättä tässä vaiheessa nuoren opintopolkua ole toivottu suunta (Li &
Kennedy 2018).
Tulosperusteisen rahoituksen myötä positiiviset ja myös haasteellisemmat ilmiöt ovat osa korkeakoulutuksen arkea. Tulosperusteisuuden myötä korkeakoulut panostavat aikaisempaa enemmän opiskelijapalveluihin ja opiskelijoiden ohjaukseen, kampuskehitykseen, opintojaksojen sisältöön, opetuksen kehittämiseen ja esimerkiksi opintojen etenemisen seurantaan (Dougherty & Reddy 2011, 2013; Dougherty ym. 2014). Korkeakoulut myös purkavat aikaisempaa aktiivisemmin esteitä opintojen etenemisen tieltä ja lakkauttavat heikosti menestyviä ja huonosti työllistäviä koulutusohjelmia (Dougherty ym. 2014). Tätä kautta rahoitusmallin kannustimet näyttäisivät tukevan opintojen edistämistä sekä toiminnan priorisointia ja profilointia, kun korkeakoulujen sisäisen rahanjaon kautta arvotetaan toimintoja ja tehdään linjauksia siitä, mihin toimintoihin halutaan erityisesti panostaa (Jongbloed 2008). Kilpailun keskellä korkeakoulujen välinen yhteistyö on kuitenkin vaarassa vähentyä ja rohkeat uudet kokeilut ja terävä profiloituminen vaativat entistä enemmän rohkeutta, koska rahoitusmalli suosii pikemminkin menestyjiä, eikä haastajia (Jongbloed 2008, 16-17). Toisaalta Suomessa tulosperusteinen rahoitus on kannustanut myöskin kumppanuuksien kehittämiseen ja niiden syventämiseen (OKM 2018, 80). Tästä konkreettisena esimerkkinä on esimerkiksi LUT-korkeakoulujen rakentuminen vuoden 2018 alusta, sekä Lahden ja Saimaan ammattikorkeakoulujen ennakoitu fuusioituminen vuoden 2020 alusta. Tiiviimmän yhteistyön ja fuusion kautta haetaan monenlaisia synergiaetuja, joiden toivotaan vauhdittavan menestymistä myöskin rahoituskilpailussa.
Tuloksiin perustuva rahoitusmalli
korostaa toiminnan tehokkuutta ja laatua määrällisten tuloksien kautta (Seuri
& Vartiainen 2018). Erityisesti sellaisissa rahoitusjärjestelmissä, joissa
rahoitus painottuu vahvasti tutkintojen ja opintopisteiden määrään, kuten
suomalaisissa ammattikorkeakouluissa, koulutuksen laatu voi olla vaarassa ja
korkeakouluja saattaa uhata akateemisten standardien lasku (Dougherty &
Reddy 2013; Dougherty ym. 2014; Lahr ym. 2014; Ziegele 2013; Miller 2016). Tulospaineista
johtuen akateemisten standardien lasku on vaarana erityisesti vähemmän
vetovoimaisissa korkeakouluissa (Dougherty ym. 2014). Koska tulosperusteisessa rahoitusmallissa ei
mitata oppimisen laatua, opintojaksojen läpäisyrimaa saatettaan laskea
kurssisuoritusten kasvattamiseksi (Dougherty ym. 2014; Ziegele 2013; Seuri
& Vartiainen 2018). Tällaiset vaikutukset näyttäytyvät kansainvälisillä
kentillä vähintäänkin potentiaalisina tulevaisuuden vaikutuksina (Lahr ym.
2014).
Opetus- ja kulttuuriministeriön tuore selvitys kertoo siitä, että Suomessa ammattikorkeakoulujen henkilökunta on johtoa kriittisempi rahoitusmallin sivuvaikutuksista. Heidän mielestään malli on vähentänyt opetuksen ja ohjauksen resursseja ja lisännyt keskittymistä keskeisiin tulosmittareihin opetuksen laadun kustannuksella (OKM 2018, 43). Myös opiskelijat ovat sitä mieltä, että opetuksen laatuun kiinnitetään huomiota aikaisempaa vähemmän (OKM 2018, 55). Tulosrahoitusta käytettäessä oletetaan, että korkeakoulut suuntaavat toimintaansa tulosten tuottamiseen rahoituksen perusteena käytettyjen indikaattoreiden mukaisesti (Kivistö 2014, 210). Tulokset eivät kuitenkaan kerro sitä, millaisia tuloksiin pohjautuvan rahoitusmallin sivuvaikutukset ovat korkeakoulujen toimintaan, kun ne pyrkivät pärjäämään tulosvertailuissa. Esimerkiksi Slovakiassa tulosperusteinen rahoitus on kasvattanut julkaisutoimintaa, mutta samaan aikaan pääpaino on julkaisujen määrässä, eikä niiden laadussa (Pisár & Šipikal 2017). Onko todellisuudessa niin, että määrällistä tulosta tehdäänkin jokin toisen asian, kuten laadun kustannuksella? Onko tämä ennalta toivottu ilmiö, vai pikemminkin rahoitusmallin tuoma haasteellinen sivuvaikutus? Tulosperusteisen rahoituksen ennalta suunnittelemattomia sivuvaikutuksia on ehdottoman tarpeellista tutkia lisää (Umbricht ym. 2017, 666). Näyttäytyvätkö tietynlaiset negatiiviset sivuvaikutukset vahvemmin tietynlaisissa korkeakouluorganisaatioissa?
Tutkimusta
tarvitaan kansallisesti ja kansainvälisesti
Tulosperusteinen rahoitusmalli on
muokannut korkeakoulujen ansaintalogiikkaa Suomessa ja haastanut
ammattikorkeakouluja kilpailemaan ja uudistumaan. Kansainvälisesti vertaillen
suomalaisten ammattikorkeakoulujen tulosperusteinen rahoitusmalli on
äärimmilleen tuloksellisuuteen perustuva ja sitä kautta suomalaista
ammattikorkeakoulukenttää tutkimalla saadaan tärkeää tietoa siitä, miten
tulosperusteinen rahoitus näyttäytyy korkeakoulujen toiminnassa.
Valtakunnallista tilastotietoa analysoimalla on selvää, että suomalaiset
ammattikorkeakoulut ovat tehostaneet tuloksellisuuttaan uuden rahoitusmallin
myötä. Toiset korkeakouluista menestyvät kuitenkin paremmin kuin toiset – mitkä
sisäiset ja ulkoiset tekijät mahdollisesti selittävät tämän? Mihin
korkeakoulujen kannattaa panostaa, jotta tuloskehitys saadaan huippuunsa?
Tutkimustietoa tarvitaan lisäksi siitä,
millaisia sivuvaikutuksia tulosperusteinen rahoitusmalli todellisuudessa aiheuttaa,
eli minkälaisia ovat tulosperusteisen rahoitusmallin ja sen taloudellisten
kannustimien kausaaliset seuraukset korkeakoulujen toiminnalle ja
käyttäytymiselle (Kivistö & Kohtamäki 2015, 2016). Millaisia
sivuvaikutuksia rahoituksella on kokonaisuudessaan korkeakoulujen toimintaan ja
suomalaiseen korkeakoulukenttään, ja onko esimerkiksi niin, että ammattikorkeakoulujen
on hankalampi ylläpitää samanlaista koulutuksen laatutasoa ja akateemisia
osaamisvaatimuksia kuin aikaisemmin? Mikäli tästä löytyisi näyttöä, pitkällä
tähtäimellä vaarana voisi esimerkiksi olla se, että tulevaisuudessa ammattikorkeakouluopiskelija
Suomessa valmistuu aikaisempaa heikommilla osaamisilla, koska korkeakoulujen
tulospaineiden vuoksi kaikki opiskelijat on saatava etenemään opinnoissaan
mahdollisimman nopeasti. Tämä
johtaisi amk-tutkintojen validiuden heikkenemiseen suhteessa työmarkkinoihin ja
pitkällä tähtäimellä murentaisi luottamusta ammattikorkeakoulujen tuottamaan
koulutukseen. Tämä on uhkakuva, jonka tuskin kukaan haluaa realisoituvan.
Tulosperusteisuus korkeakoulurahoituksen lähtökohtana on tällä hetkellä trendikästä niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Tutkimustietoa aiheesta on rajoitetusti ja sitä tarvitaan kipeästi lisää niin kotimaan kamaralta kuin muista maista. Tulosperusteisuus on tuonut korkeakoulujärjestelmäämme lisää särmikyyttä ja mitattavuutta, mutta uhkakuvat on myös tärkeä hahmottaa. Suomalainen korkeakoululaitos on maailman luokkaa ja tähän suuntaan haluamme luonnollisesti kehittää sitä myös jatkossa.
Lähteet
Dougherty, K. & Reddy, V. 2011. The Impacts of State Performance Funding Systems on Higher Education Institutions: Research Literature Review and Policy Recommendations. CCRC Working Paper No. 37. New York, NY: Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/impacts-state-performance-funding.html
Dougherty, K. & Reddy, V. 2013. Performance funding for higher education: What are the mechanisms? What are the impacts? ASHE Higher Education Report. Vol. 39(2), 109–124. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1002/aehe.20008
Dougherty, K., Jones, S., Lahr, H., Natow, R., Pheatt, L. & Reddy, V. 2014. Performance Funding for Higher Education: Forms, Origins, Impacts and Futures. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science. Vol. 655(1), 163–184. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0002716214541042
Hillman, N., Fryar, A. & Crespin-Trujillo, V. 2018. Evaluating the Impact of Performance Funding in Ohio and Tennessee. American Educational Research Journal. Vol. 55(1), 144–170. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0002831217732951
Hillman, N., Tandberg, D. & Fryar, A. 2015. Evaluating the impacts of “new” performance funding in higher education. Educational Evaluation and Policy Analysis. Vol. 37(4), 501–519. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.3102/0162373714560224
Hillman, N., Tandberg, D. & Gross, J. 2014. Performance funding in higher education: Do financial incentives impact college completions? Journal of Higher Education. Vol. 85(6), 826–857. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/00221546.2014.11777349
Kivistö,
J. 2014. Korkeakoulurahoitus. Teoksessa E. Pekkola, J. Kivistö & V.
Kohtamäki, (toim.) Korkeakouluhallinto:
Johtaminen, talous ja politiikka, 198–224. Helsinki: Gaudeamus.
Kivistö, J. & Kohtamäki, V. 2016. Does Performance-Based Funding Work? Reviewing the Impacts of Performance-Based Funding on Higher Education Institutions. Teoksessa: R., Pritchard, A. Pausits & J. Williams (eds.), Positioning Higher Education Institutions: From Here to There. Rotterdam: Sense Publishers. 215–226. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1007/978-94-6300-660-6_12
Lahr, H., Pheatt, L., Dougherty K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Unintended impacts of performance funding on community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/unintended-impacts-performance-funding.html
Levačič, R. 2009. Teacher Incentives and Performance: An application of Principal-Agent Theory. Oxford Development Studies. Vol. 37 (1), 33–46. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1080/13600810802660844
Li, A. & Kennedy, A. 2018. Performance Funding Policy Effects on Community College Outcomes: Are Short-Term Certificates on the Rise? Community College Review. Vol. 46(1), 3–39. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0091552117743790
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2015. Ehdotus ammattikorkeakoulujen rahoitusmalliksi 2017 alkaen. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2015:18. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/75159
Opetus- ja kulttuuriministeriö. 2018. Ammattikorkeakoulu-uudistuksen arviointi. Loppuraportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:32. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-588-4
Pheatt, L., Lahr, H., Dougherty, K., Jones, S., Natow, R. & Reddy, V. 2014. Obstacles to the effective implementation of performance funding in community colleges in three states. New York, NY: Community College Research Center, Teachers College, Columbia University. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://ccrc.tc.columbia.edu/publications/obstacles-to-performance-funding-implementation.html
Pisár, P. & Šipikal, M. 2017. Negative Effects of Performance Based Funding of Universities: The Case of Slovakia. NISPAcee Journal of Public Administration and Policy. Vol. 10(2), 171–189. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1515/nispa-2017-0017
Pääkkönen, J. 2010. Koulutuksen markkinoilla – arvioita korkeakoulujen tehokkuuseroista ja niiden syistä. Valmisteluraportit 6. Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-561-949-5
Salminen, H. & Ylä-Anttila, P. 2010. Ammattikorkeakoulujen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen. Selvityshenkilöiden raportti. Helsinki: Opetus- ja kulttuuriministeriö. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2010:23. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-485-968-4
Umbricht, M., Fernandez, F. & Ortagus J. 2017. An Examination of the (Un)Intended Consequences of Performance Funding in Higher Education. Educational policy. Vol. 31(5), 643–675. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1177/0895904815614398
Zielele, F. 2013. European Trends in Performance-Oriented Funding. Teoksessa: S. Bergan, E. Egron-Polak, J. Kohler & L. Purse (eds.), Leadership and Governance in Higher Education – Handbook for Decision-makers and Administrators. Berlin: Raabe. 71-88. [Viitattu 3.10.2018]. Saatavissa: https://doi.org/10.1111/j.1468-2273.2011.00502.x
Kirjoittaja
Henna Eskonsipo-Bradshaw toimii kehittämispäällikkönä Lahden ammattikorkeakoulussa ja vuodesta 2019 alkaen jatko-opiskelijana Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Tämä julkaisu on osa väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa ”Tulosperusteisen rahoitusmallin vaikutukset ammattikorkeakoulujen toimintaan”. Väitöskirjatutkimuksessa tutkitaan tuloksiin perustuvan rahoituksen (performance based funding) vaikutuksia suomalaisten ammattikorkeakoulujen toimintaan. Empiirisen aineiston avulla, ja päämies-agenttiteoria (principal agent theory) tutkimustyön teoreettisena viitekehyksenä, tutkimuksessa pureudutaan ammattikorkeakoulujen tuloksellisuuden kehittymiseen uuden rahoitusjärjestelmän myötä, korkeakoulujen tuloksellisuuseroihin ja niitä selittäviin tekijöihin, sekä tulosperusteisen rahoituksen sivuvaikutuksiin.
Etävastaanottotoiminnan
avulla voidaan tarjota asiakaslähtöisiä ja laadukkaita terveysalan palveluja,
jotka edesauttavat potilaiden sitoutumista. Tässä artikkelissa esitellään
etävastaanottotoimintaan liittyvää kehittämistä ja käyttökokeilua nuorten
erikoissairaanhoidossa.
Sähköinen asiointi on
lupaava ratkaisu sosiaali- ja terveyspalvelujen vaikuttavuus- ja saatavuusongelmien
korjaamiseksi. (Mäkinen & Jousimaa 2015, 1283.) Kansalaiset odottavat
julkisilta palveluilta entistä enemmän. Nuorille julkisten palvelujen
digitalisaatio on oletusarvo, ei ainoastaan lisä nykyisiin palveluihin.
Suomalaisilla on tutkitusti EU-maiden paras digiosaaminen ja valmiudet
julkisten sähköisten palvelujen käyttöön ovat hyvät. (Sosiaali- ja
terveysministeriö 2016, 4.) Etäpalvelut mahdollistavat paikasta riippumattomia
ja kustannustehokkaita palveluja. Oikein toteutettuna ne ovat asiakaslähtöinen
palvelukanava niin kunnille, julkisen hallinnon käyttöön, kuin valtion
palveluntuottajille. (Valtiovarainministeriö 2015, 15.)
Sähköisten palveluiden
käyttöönotto vaatii hallittua muutosta uusien toimintatapojen valmistelussa.
Organisaatioiden tulee varata riittävät resurssit palvelujen kehittämisen
lisäksi myös palvelujen käyttöönottoon, markkinointiin, käytettävyyteen ja
käytön opastamiseen. (Vidico 2013, 31-32.) Ennen etävastaanottotoiminnan
aloittamista tulee suunnittelutyö tehdä huolellisesti. Etävastaanotolle pitää
olla selkeä tarve ja vastaanottojen osapuolet sekä yhteistyötahot tulee olla
sovittuna. Ihanteellisessa tilanteessa sekä ammattilaiset, että potilaat ovat
mukana toiminnan kehittämisessä. Myös henkilöstöresurssit ja kulut tulee
arvioida. Näiden lisäksi toimintaa ohjaamaan tarvitaan toimintamalli tai
prosessi. (Konttinen & Linervo 2018, 45.)
Kehittämistyön ohella
riittävän koulutuksen järjestäminen ammattilaisille on toiminnan onnistumisen
kannalta ensiarvoisen tärkeää (Reponen 2015, 1276). Henkilöstö tulee kouluttaa
uusien osaamistarpeiden mukaisesti. Osaamistarpeet tuovat mukanaan usein myös uudentyyppisiä
työtehtäviä ja –rooleja. Tämä tarkoittaa muutosta nykyisissä työtehtävissä, prosesseissa
ja mahdollisesti organisaatiorakenteissa. (Sähköisten palveluiden kehittäminen:
toimintamalli ja käsikirja 2013, 31-32.) Sähköisten terveyspalvelujen osaamista
ei tulisi kehittää teknologia edellä, vaan käytettävän teknologian tulee olla tarkoituksenmukaista
ja lisäarvoa tuottavaa. Terveysteknologia ja niihin liittyvät järjestelmät
asettavat haasteensa, joten täydennyskoulutuksen tarve on jatkuvaa. Kehityksen myötä
sairaanhoitajan työnkuvan odotetaan enenevissä määrin muuttuvan kohti potilaan
omahoidon tukemista. Uusina rooleina nähdään potilaan kumppanina oleminen,
valmentaminen ja mentorointi. (Kouri & Seppänen 2017, 46, 49-50.)
Selvityksissä on
osoitettu etäpalvelujen tukevan potilaiden terveyttä, vähentävän
terveydenhuollon kustannuksia ja parantavan palvelujen saatavuutta.
Positiivisista kokemuksista ja teknologian kehityksestä huolimatta
etäpalvelujen tehokkuus ja niiden saaminen käytäntöön herättävät myös epäilyä.
Eräs epäily on toiminnan sovittaminen nykyiseen työvuorosuunnitteluun.
(Flodgren ym. 2015, 6.) Terveydenhuollon etäpalvelujen hyöty on myös
ekologinen. Lisäämällä etäpalveluja ja hyödyntämällä nykyistä enemmän
terveydenhuollon teknologiaa, voidaan hiilijalanjälkeä vähentää. (Yellowlees
ym. 2010, 232.)
Kehittämiskohteena Päijät-Hämeen
hyvinvointikuntayhtymän vakavasti ylipainoisten nuorten etävastaanottotoiminta
Pietilän (2019) ylemmän
AMK-opinnäytetyön tarkoituksena oli kehittää etävastaanottotoiminta
erikoissairaanhoidossa vakavasti ylipainoisille 13–16-vuotiaille nuorille.
Kehittämishankeen tavoitteena oli luoda vaikuttava ja nuoren sitoutumista
edistävä etävastaanottotoiminta perinteisten vastaanottokäytänteiden rinnalle.
Moniammatillinen tiimi havaitsi, että vakavasti ylipainoisten nuorten sitoutuminen
perinteiseen hoitopolkuun oli vaihtelevaa ja käyntejä peruuntui usein.
Kustannukset peruuntumisista alkoivat muodostuvat suuriksi. Etävastaanoton
käyttökokeilun avulla haluttiin selvittää, sitoutuvatko vakavasti ylipainoiset
nuoret etävastaanottotoimintaan paremmin, kuin perinteisiin
vastaanottokäynteihin. Moniammatillinen tiimi loi etävastaanottotoiminnalle
hoitopolun yhteisöllisiä ideointimenetelmiä hyödyntäen; luotiin runko
hoitopolulle ja suuntaviivat toiminnan sisällölle.
Käyttöönottokokeilu
muodostui kehittämishankkeeksi, jonka kesto oli puoli vuotta. Vaikuttavuutta
mitattiin ammattilaisille suunnatuilla fokusryhmähaastatteluilla kokeilun
aikana ja sen päätyttyä. Haastatteluissa ammattilaiset nostivat esille hyvänä
sen, että nuori tavattiin kasvotusten ennen etävastaanottotoiminnan
aloittamista ja myös kokeilun tullessa päätökseen. Havaittiin myös, että kuuden
kuukauden hoitopolun puolivälissä on suositeltavaa tavata nuori kasvokkain,
jolloin kyettiin keskustelemaan myös vanhempien kanssa. Vanhemmilla on
osallisuus nuoren elämäntapamuutoksen ylläpitoon.
Käyttöönottokokeilu
osoitti etävastaanottotoiminnan vaikuttavaksi, asiakaslähtöiseksi, laadukkaaksi
sekä ketteräksi hoitotyön muodoksi, erityisesti soveltuvan vakavasti
ylipainoisten nuorten hoitoon. Etävastaanottotoiminta mahdollisti normaalia
tiheämmät yhteydet nuoren kanssa sekä edesauttoi hoitopolkuun sitoutumista. Oleellista
on, että sekä ammattilaisella, että nuorella on käytössään tarkoituksenmukaiset
ja soveltuvat päätelaitteet.
Käyttöönottokokeilun
aikana vahvistui myös käsitys siitä, että etävastaanottotoiminta edistää ammattilaisten
erityisosaamista ja yksilövastuullista työnkuvaa. Etävastaanotto edellyttääkin
muutosta perinteiseen käsitykseen hoitotyöstä. Etävastaanottotoiminnassa työ
painottuu enemmän ohjaukseen, valmentamiseen, kannustajana toimimiseen sekä
joustavuuteen työajansuunnittelussa.
Lopuksi
Käyttöönottokokeilu antaa
vahvaa viitettä siihen, että etävastaanottotoiminta soveltuu myös laajempaan
käyttöön lastentautien erikoissairaanhoidossa. Erityisen hyvin se soveltuu
tilapäiseen, tiheämpää seurantaa vaativiin kontrolleihin kuten haavahoitoon ja
diabetesvastaanottoon. Kehittyessään etävastaanottotoiminta edellyttää ammattilaisten
työajan uudelleen organisointia ja täydennyskoulutusta, jotta uusi työnkuva
muotoutuisi tarkoituksenmukaisella tavalla. Kehittämishankkeen arvioinnin
perusteella voidaan todeta, että etävastaanottotoiminnasta on hyötyä sekä
nuoren perheelle, organisaatiolle, että yhteiskunnalle kustannusten vähenemisen
näkökulmasta.
Lähteet
Flodgren, G., Rachas, A., Farmer, AJ., Inzitari, M. & Shepperd S. 2015. Interactive telemedicine: effects on professional practice and health care outcomes (Review). The Cochrane database of systematic reviews. 2015 (9), p. CD002098. [Viitattu 24.4.2019]. Saatavissa: https://dx.doi.org/10.1002%2F14651858.CD002098.pub2
Konttinen, J. & Linervo, N. 2018. Etävastaanoton kehittäminen Pohjois-Karjalan Vaarakunnissa. YAMK opinnäytetyö. Jyväskylä: Jyväskylän ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysala. [Viitattu 24.4.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201804184947
Kouri, P. & Seppänen, J. 2017. eHealth osaamisvaateet terveysalan ammattikorkeakoulutuksessa. Finnish Journal of eHealth and eWelfare. Vol. 9 (1), 46-50. [Viitattu 24.4.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.23996/fjhw.60894
Mäkinen, R. &
Jousimaa, J. 2015. Sähköisesti vai kasvokkain. Asiakkaalle nopeammat ja
sujuvammat palvelut. Duodecim 2015. Vol. 131, 1279-1284.
Pietilä, J. 2019. Etävastaanottotoiminnan kehittäminen osaksi vakavasti ylipainoisten nuorten hoitopolkua. Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän lastentautien poliklinikan käyttökokeilun kuvaus. YAMK opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysala. Lahti. [Viitattu 25.4.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-201905119221
Reponen, J. 2015. Terveydenhuollon sähköiset palvelut murroksessa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2015. Vol. 131(13), 1275-1276. [Viitattu 24.4.2019]. Saatavissa: http://www.terveysportti.fi/xmedia/duo/duo12323.pdf
Yellowlees, P. M., Chorba, K., Burke Parish, M., Wynn-Jones, H. & Nafiz, N. 2010. Telemedicine Can Make Healthcare Greener. Telemedicine and e-Health. Vol 16 (2), 229-232. [Viitattu 24.4.2019]. Saatavissa: https://doi.org/10.1089/tmj.2009.0105
Kirjoittajat
Taina Anttonen, yliopettaja,
Lahden ammattikorkeakoulu
Jenni Pietilä, ylempi
AMK-opiskelija, Sosiaali- ja terveyspalvelujen digitalisaatio ja
liiketoimintaosaaminen –koulutus, Lahden ammattikorkeakoulu
Tämä artikkeli on
kirjoitettu osana ylempi AMK-koulutuksen opinnäytetyöprosessia.
