Useissa LAMK Muotoiluinstituutin valokuvauksen pääaineen kevään 2019 opinnäytetöissä valokuva lähtee liikkeelle, saa rinnalleen muita kuvantamismenetelmiä sekä merkkijärjestelmiä ja jopa abstrahoituu värien ja muotojen kokeelliseksi leikiksi. Tässä tekstissä käymme läpi muutamia näistä valokuvan ulkopuolelle laajenevista teoksista yhdessä niiden tekijöiden kanssa, taustoittaen kuitenkin ensin viime vuosikymmenten digitalisoituvan valokuvauksen muodonmuutosta, sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja sitä miten valokuvataiteilijat ovat tarttuneet näihin mahdollisuuksiin.
Kirjoittajat: Pauliina Pasanen, Eetu-Pekka Heiskanen, Vilma Rimpelä ja Irene Suosalo
Digitalisoituminen mahdollistajana
Kirjassaan Jokapaikan valokuva. Suomalaisen valokuvauksen digitalisoituminen 1992-2015 Merja Salo käyttää filosofi ja tieteenfilosofi Bruno Latourin käsitettä affordanssi kuvaamaan digitaalista valokuvausta mahdollistajana (Salo 2015, 20). Salon kirjassa, kuten myös Pekka Makkosen väitöskirjassa Camera Pixela. Ammattilaisten näkemyksiä valokuvauksen digitalisoitumisesta, digitaalisuuden tarjoamia mahdollisuuksia tarkastellaan lähinnä still-valokuvien tuottamiseen, kuvankäsittelyyn ja nopeaan kuvansiirtoon vaikuttavina asioina (Salo 2015, Makkonen 2010). Salo käy kirjassa läpi valokuvauksen digitalisoitumista eri osa-alueilla; kuvajournalismissa, studiovalokuvauksessa ja valokuvataiteessa. Valokuvataiteeseen Salo näkee digitalisoitumisella olleen vähäisimmin vaikutusta, monien valokuvataiteilijoiden suosiessa edelleen filmille kuvaamista ja esimerkiksi työprosessin nopeuden olevan merkityksetöntä verrattuna muihin (ammatillisiin) mediatuotantoihin (Salo 2015, 173). Salo tuo esiin still-kuvan ulkopuolelta, kuinka kameroiden uudet video-ominaisuudet alkoivat olla riittäviä vuosituhannen vaihteessa, jolloin Salon haastatteleman Veli Granön mukaan syntyi oikea taidevideoiden buumi. Vuonna 2008 markkinoille tuli ensimmäinen HD-laatuista videota kuvannut järjestelmäkamera Canon EOS 5D Mark II. (Salo 2015, 178.)
Salo tarjoaa myös kiinnostavan digitaalisen kuvantamisen sukupolvijaon nimenomaan taidekuvan alueella, jossa hänen nimeämänsä ensimmäinen sukupolvi keskittyi Photoshopin mahdollistamiin yhdistelmäkuviin ja toinen sukupolvi toi digitaalisen still-kuvan tai liikkuvan kuvan installaationa galleriatilaan. Merja Salo kirjoittaa, kuinka ”digitalisoituminen avasi valokuvataiteilijoille erittäin laajan uusien ilmaisukeinojen ja -tekniikoiden paletin, joka ulottui yksittäisen valokuvateoksen työstöstä ja kuvien yhdistelystä vuorovaikutteisiin multimediateoksiin” (Salo 2015, 195-196.)
Jos kuitenkin ajattelee suomalaista valokuvataidetta viime vuosikymmeninä, niin hyvin suurelta osin valokuvataiteilijat pitäytyvät myös digitaalisuuden tuomin välinein perinteisen kaksiulotteisen still-valokuvan parissa. Suomalaisen valokuvataiteen paljon julkisuudessa olleita ilmiöitä on jo Taideteollisessa korkeakoulussa alkanut Helsinki School taiteen vientihanke, joka jatkuu Aalto yliopistossa edelleen Timothy Persons´n gallerian kautta. Kaupallinen galleria myy parhaiten yksittäisiä valokuvateoksia, kun taas installaatioiden ja videoteosten myynti yksityisille keräilijöille on luonnollisesti hankalampaa. Valokuvakentällä on aiheellisesti esitetty kriittinen kysymys koskien sitä, ohjaako tämä jo opiskeluaikainen kaupallinen hanke nuoria tekijöitä tietynlaiseen konservatiiviseen suuntaan mm. välineiden ja ilmaisukeinojen valinnassa. Tähän keskusteluun liittyvä julkaisu Pohjan tähdet. Suomalaisen valokuvan ja liikkuvan kuvan kansainvälistyminen ilmestyi Päivi Rajakarin toimittamana jo vuonna 2012. Sittemmin keskustelu on jo laantunutkin ja tietenkin perinteisen still-kuvan vahva jatkumo todistaa, ettei kaksiulotteisen kuvan kerronnan mahdollisuuksia olla ”käytetty loppuun”, vaan se on edelleen tekijöitä kiinnostava väline. Tämän artikkelimme tarkoitus on kuitenkin tuoda esiin niitä valokuvan ulkopuolelle kurkottavia mahdollisuuksia, joita erityisesti tämän kevään Muotoiluinstituutista valmistuvat valokuvaajat ovat ottaneet teoksissaan käyttöön valokuvan rinnalle tai sen korvaten.
Valokuvaajan laajentuneet osaamistarpeet koulutuksessa
Digitalisoitumisen myötä ammattilaisten käyttämät järjestelmäkamerat ovat siis kehittyneet myös liikkuvan kuvan tekemiseen soveltuviksi laitteiksi ja samaan aikaan valokuvaajat ovat alkaneet tuottaa esimerkiksi journalistisessa työssä still-kuvien lisäksi videokuvaa digitaalisille alustoille. Luonnollisesti myös Muotoiluinstituutin valokuvaajien koulutuksessa olemme lisänneet valokuvaajien opintojen liikkuvan kuvan sisältöjä; erityisesti videokuvaus kuuluu opintoihin, mutta myös 3D animaation opiskelu on mahdollista. Kameralaitteiden tarjoamat mahdollisuudet ja digitaaliset alustat, joita koulutus ottaa osaksi opetettavia sisältöjä, mediakentän murros ja taiteen rajojen liudentuminen kuvataiteen sisällä voivatkin muuttaa valmistuvan valokuvaajan ammatillista osaamista ja identiteettiä liikkuvammaksi ja monimuotoisemmaksi. Tämän tekstin käsittelemät opinnäytetyöt ovat vapaasti tehtyjä taiteellisia teoksia, joita mahdollinen tilaaja ei ole pyrkinyt määrittelemään. Töiden kirjallinen osa taustoittaa ja purkaa kuvallisen työskentelyn esiin tuomia havaintoja työprosessista. Paitsi että teokset laajenevat still-kuvan sijaan tai lisäksi käyttämään muita kuvallisia keinoja, mm. videokuvaa ja vaikkapa tieteen kuvantamisen metodeja, ne koostuvat nyt aiempia vuosia enemmän myös äänestä; esimerkkiteoksissa puheesta, ääneen luetuista runoista tai musiikista. Näyttelyinstallaatioissa monet kuvan tekemisen rinnakkaiset muodot saattavat yhdistyä tuottamaan niin informaatiota kuin poeettista kuvallista kerrontaa saman teoksen sisällä, johon vielä äänimaailma tuo oman kerroksensa. Näin syntyvät teokset vaativat monenlaisia taitoja ja valokuvaajien osaamiseen kohdistuvat vaatimukset ovatkin huomattavasti laajentuneet digitalisoitumisen aikana. Tämä tarjoaa koulutukselle jatkuvan haasteen, johon palaamme vielä tekstin lopuksi.
Kevään opinnäytetöissä kuvan rinnalle toivat äänen tässä luvussa esiteltävien töiden lisäksi Valtteri Heinonen (2019) tutkien musiikillisen äänen ja still-kuvan vuorovaikutusta katsomiskokemuksessa, sekä Rasmus Mäkelä (2019), joka antoi algoritmin valita kuvauspaikat lapsuuden kotipaikkakunnalla, tehden näissä maisemissa hitaita videokuvateoksia. Teoksissa ympäristön äänet, kuva ja tekstit tuottavat meditatiivisen tunnelman, mutta myös konkreettisen kertomuksen suomalaisen taajaman elämästä ikään kuin sen takapuolelta katsoen. Ihminen on läsnä kuvissa jatkuvana liikenteen huminana, josta teoksen nimi Hum.
Vilma Rimpelän teoksen voi katsoa laajentavan kuvajournalistista aiheen käsittelyä, vaikka näyttelyssä esitettynä se saakin taideteoksen muodon. Eetu-Pekka Heiskanen kehittää uudenlaista videorunouden ilmaisutapaa ja Irene Suosalo toteutti näyttävän videoteoksen roomalaiseen galleriaan skannografiasta lähtevin keinoin. Seuraavassa opiskelijoista Vilma Rimpelä, Eetu-Pekka Heiskanen ja Irene Suosalo kertovat opinnäytetöinä toteutetuista teoksistaan.
Vilma Rimpelä: Human 2.0
Human 2.0 on valokuvataiteellinen kokonaisuus, joka käsittelee biohakkerointia ilmiönä Suomessa. Työni on sukellus futuristiseen ja teknologiaviritteiseen biohakkerien maailmaan, pyrkien herättämään ajatuksia siitä, minne olemme menossa hyvinvointiteknologian näkökulmasta.
Tavoitteenani oli tehdä selkeä kokonaisuus, joka herättäisi mielenkiinnon myös esimerkiksi teknisillä ratkaisuillaan. Myös tiedon välittäminen oli yksi tavoitteista, kun kyseessä oli tavallaan kuvajournalistinen hanke, sillä työskentelytapani oli journalistinen: haastattelin ihmisiä, tutustuin aiheen taustoihin ja pyrin välittämään kokemani valokuvan muodossa katsojalle.
Aihetta oli käsitelty maailmalla (mm. kuvasarjat Futurists (David Vintiner ja Gem Fletcher) ja Grinders (Hannes Wiedemann) ja oman kuvasarjani suhteen mietin mitä haluaisin katsojana nähdä enemmän. Jäin miettimään ihmisiä ilmiöiden takana ja heidän lähtökohtiaan ja ajatuksiaan. Videomuotokuva tuntui sopivalta metodilta tuoda kuvan rinnalle kertojaääni avaamaan kuvaamieni henkilöiden ajatuksia. Halusin myös tuoda muotokuvien rinnalle tieteellistä näkökulmaa ja näin päädyin rakentamaan työhöni installaatiokokonaisuutta, joka yhdistää valokuvat videomuotokuviin, haastatteluääneen ja tieteellisiin kuvantamismenetelmiin. Tavallisen videokuvan sijaan olen toteuttanut videomuotokuvat yhden lämpökameralla, toisen aivojen magneettikuvalla ja kolmannen kuvaten haastattelemani henkilön dna:n erottelua Aalto yliopiston laboratoriossa.
Kuva 1. Human 2.0 näyttelyssä POST-tilassa (Loviisankatu 1, Lahti, 6.-12.5.2019) (Rimpelä 2019)
Kuva 2. Valokuvasarjasta Human 2.0. (Rimpelä 2019)
Kuva 3. Still-kuva lämpökameralla toteutetusta videomuotokuvasta (Rimpelä 2019)
Eetu-Pekka Heiskanen: Auringonpilkku
Auringonpilkku on videorunokokonaisuus, johon kuuluu kaksi videoteosta. Videot ovat syntyneet kirjoittamieni runojen pohjalta. Kuvallinen osa käsittelee ihmistä ja ilmiöitä kaupungistuvassa ympäristössä valosaasteen ja urbaanin ihmisen luontosuhteen kautta. Kirjallisessa osiossa tarkastelen kuvan runollisuutta ja sitä, miten runojen pyrkimys kuvallisuuteen haastaa kuvan tekijää. Tarkastelen myös videorunouden lajia muiden taiteilijoiden teosten sekä oman prosessini kautta.
Lähdin aluksi tekemään perinteisempää valokuvaa ja runoa yhdistelevää kirjaa, mutta kiinnostus esittää runoutta tuoreemmalla tavalla johti videoon. Video tarjosi runollisemman lähtökohdan, sekä enemmän mahdollisuuksia kuvien rytmin ja äänen kautta. Ajassamme mediumit sekoittuvat, ja se tekee kuvien pohtimisesta yhä monimutkaisempaa. Opinnäytteessäni keskeinen haaste oli saada kuvien, äänien ja sanojen purot risteämään yhteen virtaan, jolloin runollinen kokemus mahdollistuu. Tästä syystä videorunot ovat myös vikuroivia käsikirjoitettavia. Koin parhaaksi tavaksi vetää vain joitain kuvallisia suuntaviivoja, ja ryhtyä keräämään materiaalia intuitiivisesti.
Vasta leikkauspöydällä materiaalin vahvuudet ja heikkoudet hahmottuvat. Siksi tekijän on hyvä pysytellä muutoksille avoimena mahdollisimman pitkään. Videon runollisuus näyttääkin syntyvän juuri leikatessa, kun eri elementtejä sovitetaan yhteen. Hedelmällisintä on työstää kuvaa, runoa ja ääntä yhtä aikaa. Näin ne pääsevät alusta asti vaikuttamaan toisiinsa, eikä yksi osa-alue alistu niin helposti toisen tahtoon.
Kuva 4. Still-kuva videorunoteoksesta Auringonpilkku (Heiskanen 2019)
Irene Suosalo: Collisions
Collisions on kolmikanavainen video- ja ääniteos (21 min.), jonka lähtökohtana oli tuottaa kokeellisin metodein abstrakti video, jossa on draaman kaari. Video koostuu animaatioista, jotka tuotettiin yhdistelemällä analogisia sekä digitaalisia kuvan- ja videonkäsittelyn metodeja. Äänen on tuottanut Hermanni Keko.[1] Opinnäytetyöni kirjallisessa osassa pohdin paikkasidonnaisen audiovisuaalisen teoksen toteuttamista. Mietin miten tunteita ja tunnelmia voi luoda täysin abstrakteilla elementeillä. Käyn läpi prosessia, jossa ääni ja kuva muokkaavat toinen toisiaan. Työn pohjustuksena käyn läpi sitä, miten olen päätynyt valokuvauksesta nykyiseen työskentelytapaani. Lisäksi käyn itselleni merkittävien taiteilijoiden tuotannon avulla läpi sitä, miten videotaide ja kokeellinen animaatio ovat saaneet nykyisen muotonsa.
Haluan työskentelylläni korostaa leikin merkitystä sekä virheen kauneutta vastapainoksi liian täydelliselle kuvalle, jota mainonta ja internet ovat täynnä. Teknologisen kehityksen myötä taiteilijoille on annettu uusia työkaluja tuottaa mitä mielikuvituksellisempia kuvia. Työskentelyssäni haluan yhdistellä ja tutkia näitä mahdollisuuksia ennakkoluulottomasti.
Skannografiassa skanneri toimii kamerana ja sen avulla voidaan luoda kuvakollaaseja tai vääristyneitä kuvia liikuttelemalla objekteja skannerin lasilla. Tekniikka unohtui vähäksi aikaa, mutta kerran skannatessani liikutin vahingossa kuvattavaa paperia, jolloin tietokoneen ruudulle ilmestyi venynyt kuva. Kuvasin samalla tekniikalla kaikki mukanani olevat tavarat lompakosta kampaan. Kuin tyhjästä, olin yhtäkkiä taas se lapsi, joka teki jotain vain silkasta nautinnosta. Minkäänlaiset säännöt eivät rajoittaneet tekemistäni.
Kamerat ja tietokoneohjelmat ovat nykyisin niin uskomattoman laadukkaita, että tekijälle jää hyvin vähän tilaa epäonnistua. Koen, että tämä oli juuri se syy miksi koin kyllästyneeni valokuvaukseen. Vastalauseena täydelliselle valokuvalle aloin leikata paperista tahallisen kömpelöitä muotoja ja tietokoneelleni kertyi satoja värikkäitä asetelmia paperikukkaista, vinoista neliöistä ja ympyröistä. Jokainen kuva yllätti ilmestyessään ruudulle saaden minut haluamaan lisää. Tästä uudenlainen työskentelyni läksi siis liikkeelle ja johti lopulta Collisions video ja ääniteokseen.
Kuvat 5 ja 6. Still-kuvia teoksesta Collisions (Suosalo 2019)
Valokuvataiteesta takaisin kamerataiteeseen?
Viime vuosikymmeninä niin kuvataiteen kuin media-alan ammattikentät ja koulutus ovat käyneet keskustelua monialaisuudesta, joka murtautuu väistämättä viestinnän digitalisoituneita välineitä käyttäville aloille. Välinelähtöisyys koulutuksen pääaineiden jaon lähtökohtana voi toisaalta vaikuttaa vanhentuneelta, mutta moninaisuuteen heittäytymisessä on myös vaarana kadottaa osaamisen ydin, joka pienillä erikoisosaamisen aloilla voi olla hyvinkin kysyttyä. Taideteollisessa korkeakoulussa valokuvataiteen koulutus tapahtui vielä 1960-luvulla elokuvan kanssa yhteisellä kamerataiteen laitoksella (Sotamaa & Aav 1999). Nyt uudelleen ”kamerataide” on varteenotettava rajaus, vaikka ei enää valokuvauksen ja elokuvataiteen yhdistymistä tarkoittaen. Sen sijaan liikkuva kuva näyttää tulleen vahvasti still-kuvan rinnalle monin muin erilaisin tavoin, synnyttäen uusia kerronnan tapoja ja muotoja, kuten tämän artikkelin opiskelijoiden teosesimerkit tuovat esiin.
Tuoreessa väitöskirjassaan Eletyt tilat kuvataiteilijan työssä ja koulutuksessa Taideyliopiston kuvataideakatemiassa opettava Marika Orenius pohtii mm. kuinka kuvataiteen kentän monimuotoisuus hajottaa taideopetuksen perinteistä mestari – oppipoika -asetelmaa. Kuvataideakatemiassa tila-aika-linjalla opetetaan kaikkea perinteisistä maalauksen, kuvanveiston ja grafiikan linjoista eriytyvää tekemistä. Opettajien osaaminen tulee haastetuksi opiskelijoiden valitessa aina uusia tekemisen tapoja. (Orenius 2019, 32) Näin tapahtuu myös LAMKin Muotoiluinstituutissa, jossa esimerkiksi valokuvauksen pääaineessa liikutaan niin median kuin taiteen kentillä ja keinojen parissa, osan opiskelijoista jatkaessa taideopintoja, osan sijoittuessa esimerkiksi mediataloihin.
Ammattikorkeakoulut ovat lähtökohtaisesti ammatillisesti suuntautuneita, mutta koulutuksessa on tärkeää säilyttää taiteen sisältöjä, eikä ainoastaan ajatellen vapaina taiteilijoina myöhemmin toimivia. Taiteellisen työskentelyn kautta tuotetaan vaikkapa kuvajournalisteja, joilla on kykyä myös kyseenalaistaa ja kehittää uusia muotoja muuttuvalla media-alalla. Vain ammatilliseen näkökulmaan keskittyminen rajoittaisi työskentelyn sen jäljentämiseen mikä vallitsee nyt. Taiteen kokeilevuus ja avoimuus on tärkeä arvo, joka pyritään säilyttämään Muotoiluinstituutissa niin sanottuna taideperustaisuutena kaikessa tekemisessä. Opiskelijat ovat monin tavoin lahjakkaita ja useilla tavoilla itseään ilmaisevia yksilöitä, jotka tuovat pitkään jatkuneen harrastuksen tai aiempien opintojen kautta hankittuna kuvien työstämisen rinnalle esimerkiksi musiikillista tai kirjallista osaamistaan. Ammattikorkeakoulun monialaisia opetussuunnitelmia tehtäessä on hyvä ymmärtää, kuinka monimuotoista osaamista jo esimerkiksi pelkästään yksi pääaine tai koko visuaalisen viestinnän ala sisältävät ja kuinka joustavien opintopolkujen rakentaminen nimenomaan koulutusalan sisällä on tärkeää tulevaisuuteen suuntaavaa työtä. Samoin on tärkeää voida käyttää sivutoimisia opettajia täydentämässä vakituisen henkilökunnan osaamista.
Lähteet
Heinonen, V. 2019. Olen – siis odotan. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, Muotoiluinstituutti, visuaalinen viestintä, valokuvaus. Lahti.
Heiskanen, E-P. 2019. Auringonpilkku. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, Muotoiluinstituutti, visuaalinen viestintä, valokuvaus. Lahti. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019052913116
Makkonen, P. 2010. Camera pixela. Ammattilaisten näkemyksiä valokuvauksen digitalisoitumisesta. Väitöskirja. Aalto yliopisto, Taiteen ja suunnittelun korkeakoulu. Helsinki.
Mäkelä, R. 2019. Hum. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutti, visuaalinen viestintä, valokuvaus. Lahti. [Viitattu 27.5.2019].Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019051610130
Orenius, M. 2019. Eletyt tilat kuvataiteilijan työssä ja koulutuksessa. Väitöskirja. Aalto yliopisto, Taiteen ja suunnittelun korkeakoulu. Helsinki.
Rajakari, P. (toim.). 2012. Pohjan tähdet. Suomalaisen valokuvan ja liikkuvan kuvan kansainvälistyminen. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo.
Rimpelä, V. 2019 Human 2.0. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, Muotoiluinstituutti, visuaalinen viestintä, valokuvaus. Lahti. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019052712208
Salo, M. 2015. Jokapaikan valokuva. Suomalaisen valokuvauksen digitalisoituminen 1992-2015. Helsinki: Musta Taide.
Sotamaa, Y. & Aav, M. 1999. Ateneum Maskerad. Taideteollisuuden muotoja ja murroksia. Taideteollinen korkeakoulu 130 vuotta. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu.
Suosalo, I. 2019. Collisions. AMK-opinnäytetyö. Lahden ammattikorkeakoulu, Muotoiluinstituutti, visuaalinen viestintä, valokuvaus. Lahti. [Viitattu 27.5.2019]. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2019051510047
Kirjoittajat
Pauliina Pasanen, TaM, lehtori, LAMK Muotoiluinstituutti
Eetu-Pekka Heiskanen, Medianomi, LAMK Muotoiluinstituutti
Vilma Rimpelä, Medianomi, LAMK Muotoiluinstituutti
Irene Suosalo, Medianomi, LAMK Muotoiluinstituutti
Artikkelikuva: Still-kuva teoksesta Collisions (Suosalo 2019)
Julkaistu 5.6.2019
Tämä artikkeli on syntynyt osana kevään 2019 opinnäytetyöprosessia.
Viittausohje
Pasanen, P., Heiskanen, E-P., Rimpelä, V. & Suosalo, I. 2019. Valokuvan monimuotoinen kevät : Digitaalisuuden laajentamat ilmaisukeinot valokuvaajien kevään 2019 opinnäytetöissä. LAMK RDI Journal. [Viitattu ja pvm]. Saatavissa:
http://www.lamkpub.fi/2019/06/05/valokuvan-monimuotoinen-kevat-:-digitaalisuuden-laajentamat-ilmaisukeinot-valokuvaajien-kevaan-2019-opinnaytetoissa/
[1] Teos toteutettiin galleria AuditoriumArteen, joka sijaitsee Auditorium Parco della Musicassa, Roomassa. Teos oli osa nykytanssifestivaali Equilibrio Aurora Borealiksen ohjelmistoa. Näyttely oli avoinna 10.2.-26-.2. Festivaalin teemana 2019 oli Pohjoismaat ja kutsu osallistua tuli Suomen suurlähetystöltä Roomassa.
